Helli lemmikkiä, se hellii sinua

0

Päivän lehdessä meillä on teemasivuja liittyen lukijoiden lemmikkeihin. Lukuisat tutkimukset kertovat, miten ne tekevät meille ihmisille hyvää. Auttavat rentoutumaan, liikuttavat, ilahduttavat, lohduttavat, koulivat ja kasvattavat…
Moni on eniten innoissaan siitä omasta eläimestä, oli se sitten hevosen kokoinen tai vaikka sitten hiiri häkissään. Lemmikki on yleensä yksi perheenjäsen. Ruokavaliot, liikuttamiset ja koulutukset ovat asioita, joihin uhrataan aikaa ja merkittävästi myös varoja.
Kääntöpuolella on toki myös julma todellisuus. Kaikki eivät osaa lemmikistä huolehtia ja kaikkien ei pitäisi lemmikkiä edes hankkia. Onneksi vastuulliset lemmikkikauppiaat ja -kasvattajat yleensä pyrkivät varmistamaan, että ostaja on asiallinen.
Sitä en koskaan ole sisäistänyt, että miksi jotkut ovat ihan ehdottomia koira- tai kissaihmisiä. Eivätkö lemmikit, karvoilla tai ilman, ole ihan hyviä kaikki, kunhan sopivat omistajilleen? Ymmärrän sen, että eläinten aineenvaihdunta haittaa maisemissa ja kiristää hermoja, mutta sitä en ymmärrä, etteikö lemmikistä huolehtimisen vastuu ulotu myös sen jätöksiin.
Herkin asia lemmikkien ja ihmisten yhteiselossa on vain se, että lemmikin elämä on yleensä niin paljon lyhyempi kuin meidän ihmisten. Moni omistaja havahtuu tähän konkreettisesti vasta silloin, kun tulee aika luopua.
Se on arka paikka, tiedän kokemuksesta. Viime keväänä saimme tietää, että edessä on Hemppa-koiramme viimeinen kesä. Syksy haikailtiin, kun ei olisi millään haluttu luopua. Lisättiin sitten kipulääkitystä.
Hemppa nukutettiin rauhassa kotona jo yli kolme kuukautta sitten, mutta en pysty kuivin silmin tätä kirjoittamaan. Kotona kuulen joskus omiani, ihan kuin Hemppa rojahtaisi olkkarin pehmeälle matolle huokaisten. Jätän jonkun oven auki sen kulkea, sitten muistan.
Päätimme, ettei uutta koiraa oteta, mutta katselen silti välillä koirakuvia netissä. Karehdin kollegaa, jolla on kotona koiranpentu ja kivoja somepäivityksiä. Huomasin voivani nyt ilahtua tyttären Manu-koiran tempuista, kun sen toilailut ei enää rasita Hemppaa. Löysin nettisivuston, joissa vanhemmat koirat etsivät loppuelämän kotia. Jonain päivänä lumitöiden jälkeen ajattelen, että onneksi ei tarvitse lähteä vielä koiran kanssa ulos.
Ikävä ja haikeus on paras todiste siitä, miten hieno koira meillä oli. Sitä kokemusta en vaihtaisi. Sen ymmärtävät kaikki, jotka hellivät tänäänkin lemmikkejään.
Taina Tukia

Jätä kommentti