Täällä Pohjantähden alla- näytelmän sovitus Paimion kesäteatterissa on näyttävä ja katsojia koskettava kokemus. Esitystä ei voi katsoa ilman, että tempautuu mukaan sen tunnelmiin. Tämä esitys ei ole helppo katsottava katsojalle.
Väinö Linnan klassikkoteoksen näytelmäsovituksen tehnyt ohjaaja Eija-Irmeli Lahti onnistuu rakentamaan näyttämölle eheän kokonaisuuden, joka noudattaa Linnan kirjassaan maalaamaa ajankuvaa, mutta on silti myös hyvin paimiolainen. Sovitus säilyttää alkuperäisen tarinan sielun onnistuneesti. Näytelmä ei ole sisällissodan kuvaus, vaan kuvaus ihmiskohtaloista. Oma ansionsa tässä lienee vahvoilla roolisuorituksilla, joista ehdottomasti parhain on Ville Kotamäen esittämä Akseli. Akseli on itsenäinen ja itsepäinen, ja Kotamäen raamikas roolisuoritus kantaa läpi koko esityksen. Suomalaisuutta usein kuvataan voimakkaan mieshahmon kautta ja Kotamäki tekee sisukkaan ja eteenpäin pyrkivän mieshahmon nyt lavalla tavalla, joka antaa vankan rungon koko näytelmälle.
Paimion kesäteatterin näytelmävalinta tälle kesälle herätti etukäteen ehkä hienoista kummastusta. Haastava valinta, eikä millään muotoa helppoa kesäteatteria. Miten tuon sisällöllisesti muhkean Linnan tekstin voi sovittaa kuitenkin ajallisestikin rajattuun kesäteatteriesitykseen? Esityksen jälkitunnelmissa arvioin, että valinta on aikaan osuva. Mietitäänpä vaikka sitä, millaisia kansankohtaloita saamme tälläkin hetkellä seurata aivan lähialueillamme. Oman kansamme historian ymmärrys kasvaa ja antaa näkökulmaa seurata tämän ajan tapahtumia.
Täällä Pohjantähden alla- esityksen katsominen on hetkittäin ahdistavaa. Esitys koskettaa ja liikuttaa. Lavan kärsimys tulee viereen varsinkin kun kärsijöinä ovat myös lapset. Tässä näytelmässä on erittäin osuvia tilannekuvauksia, joista eräs riipaisevin on se, kun Akselille luetaan kuolemantuomiota ja samaan aikaan hänen pienet poikansa leikkivät toisaalla. Kyynel kihosi yhden jos toisenkin katsojan silmäkulmaan.
Toinen hyvin onnistunut tilannekuvaus rakentuu katsojien eteen, kun vankileirillä nääntyvien punaisten joukosta nousee nuori nainen ( Vilma Koskela) laulamaan virren maan korvessa. Työväen marssi ja esityksen lopussa koko näyttelijäkaartin yhteislaulu ovat myöskin musiikillisesti onnistuneita esityksiä, ja antavat armon sille, että aivan kaikilta osin näytelmän musiikki ei ensi-illassa sujunut
mallikkaasti.
Kotamäen lisäksi näyttämöltä voi nostaa esiin useamman onnistuneen roolin. Kirkkoherran ja myöhemmin rovasti Salpakarin roolissa Jari Hytönen on papillisessa ristiriitaisuudessaan erittäin uskottava ja puolisoa esittänyt Pauliina Kotamäki on näyttävä ja vahvatahtoinen ruustinna. Veikko Entonen näyttelee mainiosti Akselin isää Jussi Koskelaa, nöyrää maanraivaajatorpparia. Jouko Olanderin esittämä räätäli Aadolf Halme on kantava hahmo niinikään. Nämä vahvat esitykset ja roolitukset vankistavat koko esitystä, jossa hetkittäin näkyy, että aivan kaikkiin rooleihin ei ole löytynyt sitä osuvinta esittäjää.
