Kävin torstaina Kaarinan sähkö- ja elektroniikkaromun käsittelypisteessä. Menin aika hiljaiseksi.
Pakastimia oli uskomaton määrä odottamassa matkaa Forssaan, mutta eniten minut vakavoitti ne kymmenet häkit, jotka tulvivat ja pursuilivat kuvaputkitelevisioita ja vanhojen tietokoneiden näyttöjä. Hallista löytyi vielä valtavat laatikot pelkästään kullattuja piirilevyjä.
Jouduin näkemään tietoyhteiskunnan hinnan.
Hienoa on, että ne vanhat koneet olivat kierrätysasemalla eivätkä roskalaatikoissa, kaatopaikoilla tai ojanpohjilla. Asemalla koki kuitenkin kouriintuntuvasti, kuinka käsittämättömän paljon yhdyskunnista syntyy tietoteknistä jätettä.
Pakastimien kierrätys on työlästä ja hidasta, tietotekniikan ei. Toisaalta ihmisillä on aika harvoin henkilökohtaisia pakastimia. Kun puhutaan tuhansista, kymmenistä tuhansista, sadoista tuhansista ja miljoonista ihmisistä, on suuri ero sillä, onko esimerkiksi perheissä ja työpaikoilla jokin yhteinen laite vai onko jokaisella oma.
Lasketaanpa. Omassa viisihenkisessä perheessäni on yksi pakastin. Sen sijaan tietoteknisiä laitteita pelkästään minulla on viisi: on oma kannettava, oma pöytäkone, oma kännykkä, on työpaikan tietokone, työpaikan kännykkä. Keskimäärin perheessämme jokaisella on vastaava määrä laitteita.
Pakastimemme elinikä on tällä hetkellä vajaa 20 vuotta. Todennäköisesti se pääsee pian Kaarinan SER-asemalle muiden jatkoksi. Arvelisin, että puhelimemme ja tietotekniikkamme vaihtuu keskimäärin kolmen vuoden välein, mikä on harvemmin kuin monilla muilla.
20 vuodessa perheeni vie kierrätyskeskukseen yhden pakastimen – ja 167 tietoteknistä laitetta. Satakuusikymmentäseitsemän! Yksi ainoa perhe tuottaa tällaisen määrän tietoteknistä jätettä!
Olisiko mahdollista, että näiden tietoteknisten, henkilökohtaisten laitteiden määrä vähenisi ja käyttöikä pitenisi?
Valtava vaikutus olisi jo sillä, että laitteille saataisiin keskimäärin edes vuosi enemmän elinikää. Kehitys näyttää kuitenkin päinvastaiselta.
