On ohjeistettu, että Romanian kerjäläisille ei saa antaa rahaa. Heille ei saa antaa syitä saapua runsain joukoin Suomeen, vaan heidän kehnoihin oloihinsa on puututtava heidän kotimaassaan.
Niinpä en ole koskaan antanut Suomessa kerjäläiselle rahaa.
Torstaina periaatteeni murtui. Oli asianmukaista, että annoin Maria Lucanille kolikon, jotta sain ottaa hänestä kuvan.
Samalla aloin tuntea avuttomuutta. Jos haluaisin auttaa enemmän juuri häntä, juuri tätä ihmistä, jolla on kasvot ja nimi, mitä minun pitäisi tehdä? Muutama ropo ulkomaanapuun ei todennäköisesti saavuttaisi koskaan Maria Lucania tai hänen lapsiaan. Entä mitä voisin tehdä pysäyttääkseni kierteen, jossa elinkelvottomat olosuhteet ajavat ihmiset rikoksiin, ja rikokset taas tekevät tyhjiksi ja kyseenalaisiksi yritykset auttaa heitä?
Tuntuu helpommalta auttaa Mariaa nyt täällä. Ehkä hänelle voisi viedä viltin, jotta hänellä olisi lämpimämpää. Toisaalta jos häntä avustettaisiin runsain mitoin, ei tarvita ennustajan lahjoja sen arvaamiseksi, kuinka paljon kerjäläisiä Kaarinan keskustassa yhtäkkiä olisi. En myöskään voi olla varma, onko juuri Marialla asiat huonosti vai esittääkö hän vain.
Toisaalta fakta on, että ihmisoikeuksia ja varallisuutta on jaettu maailmassa epätasaisesti. Kiistat säästöistä, joita kuntien talousarvioita tehdessä joudutaan tekemään, tuntuvat Marian kotimaan olosuhteiden rinnalla naurettavilta. Meillä, joilla kaikki on sattumalta hyvin, on velvollisuus auttaa niitä, joilla ei ole mahdollisuuksia ansaita elantoaan laillisesti.
Apua tarvitaan eniten silloin, kun sen antaminen on hankalaa. Maria ei osaa edes kirjoittaa kunnolla.
