Tein juttua sotaorpotunnuksista ja törmäsin siihen, miten tälläkin tavalla sota jätti aran arven. Sota vei pikkulapsilta isiä, ja moni lapsi syntyi isättömänä. Tiedämme myös, että sodasta palasi koteihin isiä ja myös äitejä, jotka olivat rikki sekä henkisesti että fyysisesti, ja tuska siirtyi aikanaan eteenpäin lasten kannettavaksi.
Meidän sotaa kokemattomien on hyvä saada joskus tällaisia muistutuksia. Tärkeää on huomata, että sotien jälkeen kansa on sitkeästi kulkenut eteenpäin. Kun lähtökohdat olivat heikot, yritettiin sitäkin enemmän.
Sodan uhrit ja uhraukset vertaantuvat mielessäni tähän aikaan, jota nyt elämme, ja viimeaikaisiin tapahtumiin. Millaista on isättömyys tässä ajassa, ja miten lapset siitä selviävät? Millaista on olla isä, joka eron jälkeen torjutaan, tai joka joutuu työn vuoksi jatkuvasti eroon perheestä? Millaista on pelätä lapsen tulevaisuuden vuoksi? Voiko isättömyys olla myös sitä, että isä ei ehdi eikä välitä, voi olla ”uusi elämä”? Toki näihin kaikkiin kysymyksiin voisi vaihtaa isän paikalle äidin.
Pääsääntöisesti meillä on asiat niin hyvin, ja elämme turvallista ja hyvinvoipaa aikaa. Terveydenhoitoa ja koulutusta saa maksutta, ja meidän lapsillamme on pitkälle tasavertaiset mahdollisuudet edetä elämässä. Toki on köyhyyttä, työttömyyttä ja haurasta arkea, palvelut kangertelevat, mutta isänmaamme on rakentanut myös polkuja avun äärelle.
Kussakin ajassa on omat kipunsa. Nyt tiedämme, että lastensuojelu ei tavoita eikä pysty suojelemaan kaikkia, joita pitäisi. Tiedämme, että vanhemmat uupuvat äärirajoille, eikä apua silti löydy. Emme osaa korjata kadonnutta vanhemmuutta. Viime aikoina olemme vääntäneet kättä siitä, kuka kelpaa isäksi, äidiksi ja millaisin perustein. Tämä sama kansa, joka muutama vuosi sitten ei voinut ymmärtää, miten pariskunta surmasi lapsen kiduttamalla, ja joka viime viikot on kollektiivisesti ihmetellyt ja setvinyt lapsensa surmanneiden äitien mielenliikkeitä.
Kuinka moni meistä voi käsi sydämellä sanoa tehneensä kaikkensa tilanteessa, jossa on huomannut että jonkun lapsella ei kaikki ole kunnossa?
On lapsia, jotka elävät nytkin omalla tavallaan isättöminä tai äidittöminä, tässä ankarasti lunastetussa isänmaassa. Se vasta onkin synti ja häpeä – yhteinen häpeämme. Kuinka moni meistä voi käsi sydämellä sanoa tehneensä kaikkensa tilanteessa, jossa on huomannut että jonkun lapsella ei kaikki ole kunnossa? Kuinka usein sanotaankaan, että olisi pitänyt tehdä, sanoa tai toimia, mutta kun…
Tänä itsenäisyyspäivänä sytytän kynttilän uhrauksille, joita isänmaamme on meiltä vaatinut ja vaatii. Toivon, että opimme olemaan anteliaampia ja sallivampia toinen toisillemme, ja muistaa että tulevaisuus on lastemme.
Onnea isänmaalle!
