Joulun lähtölaskenta on alkanut. Joulumyyjäiset ja joulukonsertit ovat pyörähtäneet käyntiin, joululahjoja ostetaan yhä kiivaammin, piparkakkuja ja torttuja leivotaan, riisipuuroja haudutellaan. Pian kalenteri täyttyy työpaikkojen, harrastusten, koulujen ja päiväkotien joulujuhlista.
Ei mene kauaa, kun myös valitukset joulukiireestä alkavat. Tekemistä, velvollisuuksia ja vaatimuksia on liikaa, oli vaatimusten esittäjänä sitten oma itse, tapakulttuuri tai suku. Joulusta halutaan niin äärimmäisen kaunista ja harrasta juhlaa, että sitä suoritetaan hampaat irvessä, yöunia nukkumatta, toraillen ja mahdottomia vaatimuksia sekä itselle että muille asettaen.
Monelle joulukiire on kuin luonnonlaki: siihen ei voi mitenkään vaikuttaa, se vain tapahtuu kuin maanjäristys tai pyörremyrsky.
Joulukiireen ohella varma joulun merkki on joulusyyllistäminen. Kiireiset perheenäidit, jotka nauttivat esimerkiksi joululaatikoiden itse tekemisestä, ovat silloin pahimmalla syntilistalla. Joulusyyllistäjän mielestä on väärin vaalia perinteitä tai nähdä vaivaa. Kaappeja ainakaan ei saa siivota.
On kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka näkevät jouluna vaivaa stressaantumatta. Se, kuinka kiire jouluaikana on ja miten kiireen ratkaisee, ei ole luonnonlaki vaan elämänhallinta- ja arvovalintakysymys.
Monelle joulukiire on kuin luonnonlaki: siihen ei voi mitenkään vaikuttaa, se vain tapahtuu kuin maanjäristys.
Jouluaikana punnitaan ihmisten kyky arvioida ajankäyttöä ja omaa jaksamistaan sekä taitoa mukautua joustavasti ja hermoja menettämättä siihen, että kaikki ei mene niin kuin suunniteltiin. Ajanhallinta- ja mukautumistaitojen puutteet eivät ole sen enempää joulun kuin jouluperinteiden vika, vaikka ne tulevat usein kouriintuntuvasti esiin jouluna. Sen sijaan joulu on erinomainen aika treenata sitä, miten toimitaan ja käyttäydytään hektisessä tilanteessa.
Joulu ei tietenkään ole katastrofitilanne, mutta kieltämättä ihmiset käyttäytyvät joulun alla kuin joulu olisi kansallinen hätätila. Ainakin omien sukulaisten henki tuntuu riippuvan siitä, että kaikki saavat asemansa mukaiset lahjat ja pöydästä löytyy se, mitä siellä on ennenkin tarjottu. Katastrofeissa tuttua on, että osa ihmisistä säilyttää pään kylmänä ja toimii järkevästi, osa lamaantuu eikä jaksa tehdä mitään, osa alkaa sännätä päättömästi ja yrittää väen väkisin suorittaa älyttömiä pikkuasioita.
Mikäli hauskat ja tunnelmalliset joulupuuhat alkavat luisua mielensisäisesti muistuttamaan yhä enemmän katastrofista selviytymistä, on hyvä istua alas ja todeta: läheiseni ovat elossa, heillä on puhdasta ruokaa ja vettä, heillä on katto pään päällä ja vaatteet yllä. Se on jo lahja. Se riittää.
Juuri nyt, kun joulukiire ei vielä ole päässyt pahasti sitomaan yksilöiden huomiokeilaa, on mahdollisuus miettiä omia arvovalintoja. Haluaako joulun olevan katastrofitilanne, josta on vain jotenkuten selviydyttävä ja kinkun sisälämpötila mittaa avioerojen ja sukuriitojen tulevaisuuden? Voisiko jo etukäteen asennoitua sekä itseen että muihin armahtavasti niin, että se, mikä menee jouluna toisin kuin haluttiin ja haaveiltiin, saa ihan vapaasti mennäkin toisin?
