Kuinkahan moni muu tunnisti katsomossa, että Pesulan likat jutteli vähän samaan malliin kuin tänäänkin monen työpaikan kahvitauolla tai muuten tavatessaan naiset juttelee? Arjesta ja sen sattumistahan sitä usein puhutaan, miesten, lasten ja yhteisten tuttujen tekemisistä ja maailman menosta. Minä ainakin tunnistin ja nimenomaan positiivisessa mielessä, vaikka toki aika nyt on kovin toinen, kuin alkuperäisnäytelmässä. Arjen huumori on usein parasta.
Pauliina Saloniukselle onnittelut siitä, miten paimiolaiseksi hän on skottinäytelmän rakentanut. Tämän käsikirjoituksen löytäminen oli onnenpotku, jota on tukenut sopivalla tavalla Vistan Pesulan omistajaperheen kanssa tehty yhteistyö, ja tulos on paikallisesti todella arvokas ajankuvanäytelmä. Mistäköhän muista aiheista voisi jotain tällaista ammentaa? Ja tärkeä kysymys heti perään: eihän Paimion kesäteatteri jätä talviteatterin tekoa vain tähän yhteen talveen?
Kesäteatteri tekee Vistan Kinon salissa todella onnistuneen loikan aikuisten sisäteatteriin. Näytelmä on valintana osuva juuri Kinon tiloihin, ja hieman yllättäen myös katsomon leffapenkit ovat ihan hyvät teatteriesitystä ajatellen. Ainoa pieni heikkous saattaa koskea äänen kuuluvuutta salin takaosaan, mutta se lienee tekniikkakysymys.
Pesulan likat on lämmin ja raikas tilannekuvaus uuden vuoden aaton työvuorosta, jossa eri-ikäiset naiset työn lomassa jutustelevat elämästä. Ystävyys, kohteliaisuus, naisten keskinäinen solidaarius ja elämänkokemuksen kunnioitus ovat näytelmän tekstin rakennuspuita. Alkuperäisnäytelmän tekstit on vaan siirretty sujuvasti Glasgowista Paimion Vistalle ja pesulassa työskentelevät Aili, Helvi, Siiri ja Maili piirtävät kukin omissa henkilöhahmoissaan kuvaa sen ajan paimiolaisista pesulan työntekijöistä. Pikanttia sivuroolia vetää pesulan huoltomies Arvi ( Jari Hytönen), jota naiset hassuttavat mennen tullen.
Tottakai naiset siihenkin aikaan puhuivat paitsi omasta elämästään niin reilusti muittenkin elämästä. Mitäpä sitä kaunistelemaan, juoruaminen kuuluu ihmisten elämään. Ja sopivasti ironisoitiin sitäkin, miten naiset voivat hetkessä päätyä itkusta nauruun ja toisinpäin.
Tekstiin on hienosti upotettu paikallisia yksityiskohtia ja viisikymmenluvun uutuuksia, kuten jääkaapit, jalkapalloilun nousu, parantolan ylilääkärin huippuhieno asunto, ja toki esityspaikkaan sopien: leffojen katselu ja ”televiisioiden” ja puhelinten ensimmäiset kokemukset.
Ja yksi näytelmän huippuhetkistä, eli järjetön dialogi jauhelihasta osui koko katsomon nauruhermoihin. Puhutaanhan jauhelihasta niin paljon nykyäänkin!
Erityiskiitos sille, miten elokuvateatterin valkokangas oli hienosti otettu lavasteeksi. Ja sille, että vaikka meno oli hervotonta, niin siinä ei ollut yrittämisen makua. Näyttämöllä ollut naisnelikko Hanna Suomi, Sari Koskela, Mira Lattu ja Linda Johansson puuhastelivat luontevasti, vaikka suu paukkui. Katsojalle jäi sellainen olo, että tähän näytelmään löydettiin juuri oikeat tekijät, jotka selvästi viihtyvät lavalla. Yllätin itseni jossain kohden ajattelemasta, että kas kun menee lakanan viikkauskin koko ajan ihan kohdilleen.
Paimion kesäteatteria on totuttu katsomaan isossa museonmäen miljöössä ja väkeäkin voi näyttämöllä olla kasapäin. Minua miellytti katsojana se, että nyt tarjolla oli pienimuotoisempaa ja jollain tavalla helpommin seurattavaa teatteria. Kokemus oli intiimimpi.
Paimion kesäteatteriväessä on monia lahjakkaita pitkän linjan tekijöitä, joista osa ikäänkuin solahtaa vuosi vuoden jälkeen itselleen tyypilliseen roolihahmoon. Siksi ihastuin myös siihen, että tässä näytelmässä nousi esille myös kaksi tuoreempaa uutta lahjakkuutta: Linda Johansson oli todella hyvä ”nuorimmainen” likka, ja Mira Lattu puolestaan jo hieman kyynisempi, kokeneempi nuoremman polven rouvasedustaja.
