”Mun paras kaverikin menee”

0

Yhteishaku ammatillisiin koulutukseen ja lukioon alkoi tänään ja jatkuu maaliskuun puoleenväliin saakka. Monessa perheessä on ihmetelty läpi talven, mistä löytyy se ala, jota perheen nuori sälli tai neiti jaksaa opiskella nyt ja jossa hänen voi kuvitella työskentelevän vuosikymmeniä.
Itselläni on 9. luokalla poika, joka allekirjoittaa tällä viikolla yhteishaun paperit. Meillä vanhemmilla on ollut näkemyksemme siitä, miten juuri hänestä tulisi elämässään onnellisin ja mikä avaisi hänelle mahdollisuuksia. Helpotukseksemme hän päätyi samaan ratkaisuun kuin me: hän pyrkii paikalliseen lukioon.
Perustelut olivat aika erilaisia kuin meillä. Hän ilmoitti kaksi syytä valinnalleen:
”En mä muuten pääse abittamaan pikkuveljeä.”
”Mun paras kaverikin menee.”
Menin aika sanattomaksi, kun kuulin nämä. Hän sanoi perustelut puolileikillään, mutta silti vastauksista kuvastuu hyvin, mikä on 15-vuotiaalle tärkeää: sosiaaliset suhteet, oikea elämä, kaikki se, mikä on tässä ja nyt. Niin paljon harmaita hiuksia kuin asia vanhemmille ja opinto-ohjaajille tuottaakin, siinä on myös jotain hyvin tervettä.
15-vuotiaita on erilaisia, ja osalla heistä on selvät päämäärä ja tarkat suunnitelmat. Uratietoisille maailman kovuus voi tulla ensi syksynä ikävänä yllätyksenä vastaan. Peruskoulun luokalla oppilas oli ehkä paras ja sai loistaa osaamisellaan, mutta tilanne on toinen oppilaitoksessa, jossa kaikki ovat hyviä samalla alalla. Kun opinnot saadaan valmiiksi, tiukassa taloustilanteessa kokemattoman tekijän voi olla todella vaikeaa saada itseään läpi. Osa ei pääse unelma-alalle edes opiskelemaan vuosien sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta.
Osa 15-vuotiaista taas heittää hanskat tiskiin heti kättelyssä. Nyky-työelämä on niin monimutkaista ja muuttuvaa, että jonkin opiskelualan valitseminen siinä kaaoksessa tuntuu järjettömältä. Ylipäätään aikuismaailman oravanpyörään hyppääminen voi tuntua vastenmieliseltä. Jokin opinahjo tulee valittua siksi, että on pakko. 15-vuotias kuvittelee, että se, mitä on tässä ja nyt, jatkuu ikuisesti.
Itse olen ammatinvalinnassani seilannut sinne ja tänne, kuljeskellut yhdestä epärealistisesta vaihtoehdosta toiseen epärealistiseen. Hassuinta on, että nyt 40-vuotiaana olen työssä, johon halusin juuri 15-vuotiaana. Vasta lukiossa ja yliopistossa kaikenlaiset muut kuvitelmat tulivat realistisen näkemyksen tilalle. Piti saada kantapään kautta selville, miten näille kuvitelmille käy työmarkkinoilla.
Sekä nuorten että heidän perheidensä kannattaa yhteishaussa yrittää parhaansa. Kasvattajien on kuunneltava herkällä korvalla sitä, onko nuori valitsemassa alaa, joka aidosti kuulostaa häneltä ja jossa on työmahdollisuuksia, vai alaa, johon mennään siksi, että se kuulostaa kivalta. Toisaalta on hyväksyttävä se, että aina ei voi osua oikeaan eikä tulevaisuutta voi varmistaa. Ja uskokaa tai älkää, sekin on tärkeää, mikä on tässä ja nyt. Onneksi harharetkillä tapaa yleensä olla tarkoituksensa.