Jo usean viikon ajan olen seurannut hämmentyneenä turvapaikanhakijoiden ympärille syntynyttä hälyä. Pitkän linjan toimittajana pyrin työssä välttämään vauhtisokeutta ja yksisilmäisyyttä, ja on ollut hämmentävää, millainen julkinen metakka asiassa on syntynyt ja miten iso osa kanta-suomalaisista karsastaa ulkoa tulevia avunhakijoita. Unohtuu, että aniharva lähtee kevyin perustein karkuun kodistaan ja kotiseudultaan.
En moiti enkä suitsisi asiallista ja kriittistä keskustelua. Ymmärrän, että kukin keskustelee omasta näkökulmastaan, ja hyvä keskustelu tarkoittaa, että siihen tuodaan eri näkökantoja ja katsotaan asioita monelta kantilta. Tiedostan, että viime vuosina kasvanut talouden ahdinko, työttömyyden kasvu ja palvelujen karsiminen kohdistuvat jo niin laajaan joukkoon, että yhä useammalle on luontevaa kyseenalaistaa ulkopuolelta tulevien avuntarvetta. Totta kai asioita voikin kyseenalaistaa, mutta nimenomaan keskustellen, ei huutaen.
Sietämättömyys jakaa meitä kahteen kansanosaan: niihin, jotka kokevat että pakolaiset vyöryvät rasitteeksemme, ja niihin, joiden mielestä hädänalaisia pitää auttaa. Sietämättömyyden siemeniä on kylvetty jo muutama vuosi, sillä emme siedä, että jostain omaksi koetusta edusta pitäisi luopua ja omassa ja yhteisessä arjessa pitäisi säästää. Sietämättömyydestä on tullut leimallinen yhteinen piirteemme.
Itse lukeudun siihen joukkoon, joka uskoo edelleen, että me pystymme auttamaan hädänalaisia sekä henkilökohtaisesti että kansakuntana: että ongelmia ja hankaluuksia on siedettävä. Vilpittömästi myös uskon, että asioilla on taipumus järjestyä.
Kotoaan karkuun lähtevä ihminen on aina avun tarpeessa.
En katso turvapaikanhakijatilannetta pehmoillen, vaan näen, että kotoaan karkuun lähtevä ihminen on aina avun tarpeessa.
Tällä viikolla olen ilahtunut siitä, että isot mediatalot suitsivat muun muassa sosiaalisen median huutoa sulkemalla keskustelupalstojaan. Minusta kyse on vähän samasta asiasta kuin mitä aikanaan opetettiin lapsille. Jos sanomisen sijasta käytetään nyrkkejä – vaikka vain kuvainnollisesti – se kertoo, että keskustelu on menetetty.
Meillä Paimiossa on kokemusta turvapaikanhakijoista muutamien vuosien takaa. Muistan, että silloinkin toimintaan kohdistui arvostelua ja epäluuloja, osin voimakkaastikin. Kovin merkittäviä konkreettisia ongelmia ei ilmennyt. Mielenkiintoista olisi nähdä, miten Paimiossa nyt suhtaudutaan, jos telttamajoituksessa Turussa oleville turvapaikanhakijoille tarvitaan lähiseudulta tilaa. Kuten joku jo Naseviin ehti laittaa: onhan meillä Paimion sairaalassa tilaa.
Jos joku on kiinnostunut, niin väyliä auttamiseen on tuotu nyt viime päivinä esille voimakkaasti. Arkkipiispa kannusti juuri seurakuntia selvittämään apukeinoja paikallisesti. Erinäisiä vaate- ja tavarakeräyksiä on syntynyt ihmisten halusta auttaa, ja apua on jo saatukin paljon. Tänään SPR:n Turun Vastaanottokeskus viestitti, että turvapaikanhakijoille toivotaan lahjoituksina lämpimiä miesten vaatteita ja jalkineita, mutta ei välttämättä tänään ja huomenna, vaan näitä tarvitaan pitkin syksyä, jaksotetusti. Myös petivaatteille ja lasten tavaroille, niin vaatteille kuin leluille on kysyntää. Kuka siis järjestäisi Paimioon keräyksen? Löytyisikö meistä yhdessä ja näin toimien hiukan enemmän sietokykyä?
