Valtionhallinnon sosiaali- ja terveysvaliokunnassa hyväksyttiin tiistaina esitys, joka heikentää hämmentävällä tavalla luovien alojen elinkeinonharjoittajien sosiaaliturvaa. Lakiesityksen mukaan esimerkiksi freelancer-näyttelijä, muusikko, käsikirjoittaja, valokuvaaja, kääntäjä, kirjailija, freelancer-toimittaja tai vaikkapa hoiva- tai rakennusalan keikkatyöläinen tulkitaan jatkossa yrittäjäksi. Käytännössä muutos merkitsee sitä, että heillä ei enää ole työttömyysturvaa, elleivät he pysty solmimaan yli puolen vuoden mittaisia työsuhteita.
Selatessani lakiesitystä häkellyin. Eikö noin korkealla tasolla ole ollut käsitystä siitä, miten esimerkiksi taiteilijat kaapivat leipänsä pöytään? Taiteilijoiden toimeentulo syntyy limittäisistä ja lomittaisista projekteista, joista on mahdotonta sanoa, ovatko ne oikeastaan työsuhteita ja mikä niiden kesto itse asiassa on. Keikkatyöläiselle yli puolen vuoden mittainen työsuhde ei ole enää keikka vaan perinteistä palkkatyötä. Samaan aikaan keikkatyöläiset ovat nopeimmin kasvava työtä tekevien ryhmä.
Olen itse kituuttanut muutamia vuosia taide- ja tiedealalla, ja tiedän, kuinka erikoinen näiden alojen ansaintalogiikka Suomessa on. Raskautta tilanteeseen tuo se, että se ansaintalogiikka on muille ihmisille ja vaikkapa Kelalle tai työvoimatoimistolle sokea piste. Perinteisestihän työ Suomessa on joko–tai-työtä: joko teet töitä ja saat korvauksen työstäsi, tai sitten et tee töitä. Luovien alojen työntekijät ja aloittelevat tutkijat eivät kuitenkaan voi toimia näin, halusivat tai eivät.
Kirjailija ja kustantaja Ville Hytönen paukautti marraskuussa Vistan koululla, että Suomessa olisi vain kaksi ammattikirjailijaa, jos kirjailijan pitäisi saada tulonsa pelkästään kirjojen myynnistä. Sama koskee suurta osaa taidealoista sekä tieteellistä tutkimusta: vain pieni huippu pääsee kiinni virkoihin tai elättää itseään tekijänoikeuspalkkioilla. Suurin osa tekijöistä saa leivän pöytään yksinomaan apurahoilla ja satunnaisilla projektirahoituksilla.
Rahoitusta on vähemmän kuin tarvitsijoita. Tämän vuoksi apurahaa ei myönnetä niille, jotka ovat sinällään taitavia ja kouluttautuneita, vaan niille, jotka ovat jo saaneet aikaiseksi jotain: joilla on jo CV.ssä iso kokoelma näyttävää työtä. Perustavana ongelmana on, millä kulttuurialan työntekijä maksaa vuokransa, hankkii lapsilleen vaatteet ja ostaa perunansa ja porkkanansa ne vuodet, kun hänellä ei vielä ole tarpeeksi meriittejä. Hän saa elantonsa tilkkutäkkimäisesti ja etu- ja takaperoisesti. Hän ei saa palkkiota siitä, mitä työtä hän tekee juuri nyt, vaan siitä, mitä hän on joskus, ehkä vuosia sitten tehnyt, ja siitä, miten hyvin hän osaa maalailla apurahakaavakkeissa tulevaisuuden tekemisiään.
Kun vielä täyttelin hiki otsalla apurahakaavakkeita ja ruikutin osaani, moni letkautti, että kyse on ammatinvalintakysymyksestä. Pakkoko minun on sinnitellä alalla, jossa joutuu elannon saamiseksi raatamaan vuosia ilmaiseksi pelkän työttömyysturvan varassa? Ei ollut pakko. En kestänyt vaan karkasin lehtitoimittajaksi. Aika moni muukin on tehnyt vastaavan valinnan.
Suomen kannalta on huolestuttavaa, jos jokainen taide- ja tiedealalla on pakotettu vaihtamaan alaa. Suomi tarvitsee kirjailijansa, näyttelijänsä ja tiedemiehensä. Huippuosaamista ei synny pelkällä vapaa-ajan harrastelulla.
Tällä hetkellä internetissä kerätään nimiä adressiin, jossa hallituksen lakiesitystä vastustetaan. Tätä kirjoittaessani lähes 20 000 ihmistä on allekirjoittanut sen. Paimiosta 22 henkilöä on käynyt laittamassa nimensä adressin alle, Kaarinasta 56, Sauvosta ei ketään.
