Kaikilla on oikeus omaan kotiin. Monille meistä koti on turvapaikka, jossa olo tuntuu suojatulta ja hyvältä. Sinne on hyvä palata ja sieltä on hyvä lähteä. Kyse ei ole millään tavoin vain suojaavista seinistä, vaan tunnelmasta ja eheästä tai tarvittaessa eheyttävästä paikasta.
Lapsuudenkotini lähellä asui perhe, jossa kasvoi kehitysvammainen poika. Hän leikki veljeni kanssa paljon, teki koiruuksia ja sai toisinaan minun silmissäni pelottavia kohtauksia. Hänen elämänsä päättyi ennen aikuisuutta. Ajattelen jälkikäteen, että vanhemmilla oli suuri huoli siitä miten poika pärjää heidän jälkeensä, kun huoli hänestä oli kova silloin lapsenakin. Tällaisia tapauksia on maassamme paljon, ja aikanaan ehkä siitäkin syystä synnytettiin tänne Paimioonkin kuntien yhteinen kehitysvammaisten palvelukeskus, jonne kehitysvammaisia asutettiin eri puolilta Varsinais-Suomea. Ennenkuin kukaan nyt älähtää, niin korostan, että tiedän, noista vuosista on jo kulunut tovi mutta paimiolaisten suusta nimi keskuslaitos sujahtaa edelleen sukkelasti.
Nyt suunta on toinen, kehitysvammaisille järjestetään paitsi heidän tarvitsemiaan kuntoutuspalveluja, myös kodinomaisia ja pitkälle itsenäisiä asumismahdollisuuksia. Virallinen termi kai kuuluu, että laitospaikkoja hajautetaan.
Tämä jos mikä on toimintaa, jonka itse yhdistän hyvinvointivaltioon.
Paimion Preitilään, frisbeegolfradan ja kevytväylän väliin rakentuu parhaillaan asumisyksikkö, jonne tulee monelle kehitysvammaiselle uusi koti. Se jos mikä on toimintaa, jonka itse yhdistän hyvinvointivaltioon. Se on niin oikein.
Monelle kehitysvammaiselle täysin itsenäinen asuminen ei ole mahdollista, mutta pienessä yhteisössä asuminen rinnastuu omassa kodissa asumiseen. Koti tukee ja antaa tilaa elää mahdollisimman itsenäistä, omaa elämää.
Taina Tukia
taina.tukia@kunnallislehti.fi
