Viime lokakuussa kirjoitin pääkirjoituksen influenssarokotuksista. Työterveys rokotti silloin Kunnallislehden henkilökunnan, ja minäkin olin käärinyt hihani ylös ja asettunut piikitettäväksi.
Ratkaisu ei ollut itsestään selvä. Rokotuksia epäillään syyllisiksi vaikeasti hoidettaviin ja viime vuosikymmeninä lisääntyneisiin ongelmiin. On aiheellista kysyä, pitäisikö räkätaudit sairastaa luonnollisesti, peukaloimatta immuniteettijärjestelmäämme.
Viikonloppuna oma epävarma suhtautumiseni rokotuksiin muuttui perusteellisesti.
Äitini on sairastanut influenssaa. Tauti oli jo paranemassa, ja perjantaina illalla juttelin lähes terveen äitini kanssa puhelimessa. Lauantaiaamulla puolisoni sai kuitenkin häneltä oudon soiton. Mies lähti tarkistamaan tilannetta ja perille päästyään hälytti ambulanssin.
Illalla seisoin epäuskoisena teho-osastolla äitini vieressä ja puristin häntä kädestä, katsoen, miten hän kamppaili letkujen joukossa hengestään.
Pääsin osastolle siksi, että minut on rokotettu. Silti minulla oli oltava lähes avaruuspuku päällä.
Mitä olisi tapahtunut, jos äitini ei olisi pystynyt soittamaan sitä yhtä puhelua? Tällä hetkellä hän on yhä teho-osastolla ja pystyy hengittämään vain laitteiden avulla ja silloinkin vaikeasti. Lääkäri arveli, että tehohoitoa saatetaan tarvita viikkoja.
– Jokainen tänne joutunut influenssapotilas on ollut rokottamaton. Se kertoo kyllä jotain, lääkäri totesi minulle.
Ensimmäisen kerran tajusin kouriintuntuvasti, että jos influenssa on rankka minulle, terveelle aikuiselle, millainen tauti se on iäkkäämmille ja huonokuntoisemmille ihmisille. Vaikka emme pelkäisi influenssaa, itsemme ottama rokotus suojelee myös kaikkia muita, niitä, joille influenssasta syntyy kamppailu elämän ja kuoleman välillä.
