Ystävänpäivä on saanut alkunsa antiikin Lupercalia-juhlasta. Wikipedia kertoo, että roomalaiset nuoret miehet kokoontuivat luolaan Palatinus-kukkulalle ja uhrasivat vuohia ja koiran. Miehet pukeutuivat taljoihin ja läiskivät vastaantulijoita vuohennahkaisilla remmeillä.
Nykyään ystävänpäivän kunniaksi ei surmata sen enempää vuohia kuin koiriakaan. Suomessa ystävänpäivästä ei myöskään ole tullut rakastavaisten juhlaa. Sen sijaan meillä lähetetään postitse tai sosiaalisessa mediassa tervehdyksiä, tai ystäviä muistetaan muilla pienillä huomionosoituksilla.
Ystävyys ja ystävien saaminen tai pitäminen ei ole itsestään selvää. Osalla ihmisistä on tuttavia vuoden jokaiselle päivälle mutta ei yhtään todellista ystävää. Osalla ihmisistä on vain yksi tai kaksi ihmistä, joihin he pitävät yhteyttä, mutta nämä sidokset ovatkin sitten elintärkeitä. Osa kaipaa ympärille paljon ihmisiä, joista ei ole oikeastaan väliä, keitä he ovat. Osa valitsee tarkkaan, keitä kestävät lähellään.
Itse kuulun niihin, jotka eivät arjessa välttämättä kaipaa seuraa. Tämä ei tarkoita, etteivätkö ystäväni ja lähipiirini olisi minulle äärimmäisen tärkeitä. Jokainen tarvitsee sitä, että saa kokea olevansa hyväksytty kaikkine merkillisine ominaispiirteineen ja että ympärillä on ihmisiä, joilta saa ja joille voi antaa tukea.
Suurin osa ihmisistä katsoo kuitenkin elämäänsä kuin hölmöläinen. Kun paikalla on vaikkapa neljä ihmistä, ihminen saa lukemaksi kolme: oma itse unohtui laskuista. Moni väheksyy omaa rooliaan toisten elämässä eikä tule ajatelleeksi, miten merkittävä osa hän on toisten ihmisten päiviä.
Ystävänpäivä on hyvä hetki kertoa toisille, kuinka tärkeitä he ovat. Ystävänpäivä on hyvä hetki myös muistuttaa: minäkin olen täällä, saa pyytää apua.
