Lauantaina ajoin elämäni ensimmäisen kerran ojaan.
Viiletin reipasta vauhtia tiellä, jollaisia Kunnallislehden levikkialueella on lukemattomia: se oli niitä pitkiä mutkaisia teitä, joita paikalliset ajavat lujaa ja joihin muodostuu talvisin neljän ajouran sijaan kolme. Kun vastaan tulee auto, täytyy hiukan koukkaista pois ajourista.
Vastaani tuli auto, minä ohjasin lähemmäs piennarta ja palasin sitten takaisin – mutta auto luiskahti korkean polanteen vuoksi ihan hiukan enemmän vasemmalle kuin olin ajatellut. Tein pienen korjausliikkeen – ja auto käännähti oikealle enemmän kuin olin olettanut. Tein taas korjausliikkeen, auto heittäytyi rajusti vasemmalle, sitten hurjasti oikealle, sitten yhä hurjemmin toiselta puolelta toiselle, kunnes auto teki täyden ympyrän ja suhautti kylki edellä ojaan.
Minä ja auto selvisimme ihmeen kaupalla ehjinä. Ei tullut vastaantulijoita, oja oli matala ja täynnä pehmeää lunta, ei ollut kallioleikkauksia, jalankulkijoita eikä puita. Tuttu traktorimies kiskoi minut ylös, ja pääsin jatkamaan matkaa vain tunnin verran alkuperäisestä aikataulusta jäljessä.
Loppupäivän olin melkoisen kalpea. Yöllä näin painajaisunia siitä, miltä tuntui istua heittelehtivässä autossa ja miettiä muutamassa sekunnin murto-osassa, mitä voin tehdä.
Juuri nyt maaseudun tiet ovat hyvin vaarallisia. Vaikka aurinkoisilla paikoilla on sulaa, varjoisissa kohdissa on liukkaampaa kuin koskaan, ja ne kohdat tulevat tutullakin tiellä yllättäen. Jyrkät polanteet voivat saada auton pois raiteiltaan. Aurinko paistaa matalalta ja häikäisee.
Oma helmasyntini liikenteessä on rutiinista syntynyt ylimielisyys. Kun useimpina päivinä ajaa yli sata kilometria, ei jaksa keskittyä jokaiseen mutkaan eikä liukkauttakaan huomaa enää pelätä. Silloin unohtuu, miten pienestä kaikki voi olla kiinni.
Mitä olisin voinut tehdä lauantaina toisin? Ainakin olisin voinut ajaa hiljempaa ja maltillisemmin, jotta reaktioaikaa olisi ollut enemmän.
