”Teen työtä sydämelläni ja parasta tässä on, että tällaisessa hoitotyössä vanhuksille riittää enemmän aikaa.” Näin sanoo Kaarinan perhehoitokylässä työskentelevä perhehoitaja Anne-Mari Sirén.
Onko liioittelua sanoa, että tuo Sirénin toteamus on koskettava? Sanon silti. Tuntuu nimittäin, että niin harvassa työssä ja vain joillakin aloilla ihmiset ovat tyytyväisiä. Pinnalle nousevat tuntemukset ovat ennemminkin riittämättömyys, kärsimättömyys, väsymys ja usein se, että kun muuten vielä jotenkin jaksaisi, niin lopuksi kuppi on nurin asiakaspalautteen takia.
Kaarinan perhehoitokylä Säde on saanut palkintoja ja suitsutusta, mikä ei ole yllätys. Kylän toiminta muistuttaa menneen ajan kyläyhteisöistä, joissa vanhukset hoidettiin yhdessä. Ei ole yksinäisyyttä, eikä aikaa tylsistyä. Se tapa pitää sisällään ikääntymisen kunnioitusta.
Perhehoitokylässä vanhusten kanssa asuva hoitaja on vastuussa asuinkumppaneistaan aamusta iltaan ja yönkin siihen perään. Itse asiassa aivan kuin omaishoitaja, sillä vain sukulaisuussuhde puuttuu.
Olen oppinut paljon asioita, joista saan pääomaa elämääni.
Omaishoito onkin toinen ja edelleen liian vähälle huomiolle jäänyt ja huonosti tuettu toimintatapa. Jokainen ikäihminen, joka jaksaa hoitaa puolisoa tai sisarusta, säästää yhteiskunnalle pitkän eurosumman vuosittain. Silti omaishoidon tuen taso ja loma-ajat ovat kohtuuttoman alhaisella tasolla. Totta on, että omaishoitajille järjestetään vapaata, mutta pitäisikö järjestää jotain muutakin? Ehkä jotain yhteistä leiri- ja kuntoutustoimintaa, sillä moni omaishoitaja ja hoidettava ovat vielä hyvin kiinni toisissaan ja jaksamisessa on kyse molempien voimavaroista.
Ikääntyvässä yhteiskunnassa on koko ajan tärkeämpää miettiä, millainen on arvokas vanhuus. Eliniät pitenevät, ja ikääntyvien hoitoon, palveluun ja tuettuun asumiseen on keksittävä lisääkin vaihtoehtoisia tapoja. Perhehoitokylä on yksi mainio, mutta muitakin tarvitaan. Kaikkihan eivät halua ikääntyessä asua enää edes sen vanhan ja tutun puolison kanssa.
