Eilen 20.6. vietettiin YK:n kansainvälistä pakolaispäivää. Sen tarkoitus on suunnata ajatukset niihin onnettomiin, jotka ovat joutuneet hylkäämään kotinsa väkivaltaisten konfliktien seurauksena.
Harvalla suomalaisella on vuonna 2016 ymmärrystä siitä, minkälaista väkivallan, epävarmuuden ja pelon sanelema elämä todellisuudessa on. Ketään vähättelemättä: jokainen on varmasti nähnyt välähdyksiä edellä mainituista asioista omassa todellisuudessaan, jotkut vähemmän, toiset enemmän. Me henkilökohtaisessa ahdingossamme emme kuitenkaan lähtökohtaisesti tuijota kuolemaa silmästä silmään.
Kodeistaan pommitetut pakolaiset ovat joutuneet vasten tahtoaan tällaiseen tuijotuskilpailuun. Traagisinta on ajatella, että osa heistä on vielä pieniä lapsia, joiden ei missään tilanteessa tulisi altistua maailman kauhuille. Vaikka lopulta turvapaikka lintukodosta heltiäisi ja kaikki olisi näennäisesti hyvin, jättää eletty elämä lähtemättömän jäljen – mielen sirpaleita ei välttämättä liimatakaan ehjäksi tuosta vain.
Onneksi yritystä löytyy. Helsingin Diakonissalaitoksen Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa on käynnistynyt kiintiöpakolaisina Suomeen tulleiden alle 24-vuotiaiden kidutettujen ja vaikeasti traumatisoituneiden mielenterveyskuntoutus. Varsinainen asiakastyö keskittyy pääkaupunkiin, mutta tavoitteena on hyödyntää sen pohjalta kehitettäviä hoitomenetelmiä myös valtakunnallisesti.
Henkilökohtaiset kokemukset eivät tietenkään ole vertailukelpoisia. Vastoinkäymisten arpeuttamat suomalaislapset saattavat olla henkisesti aivan yhtä kolhiintuneita, vaikka syyt olisivatkin erilaiset. Tärkeintä on, että apua tarjotaan sitä tarvitsevalle.
Onni Niemi
