Pokemon Go -pelin olemassaoloa ei voi kieltää. Se näkyy vahvasti kaduilla ja puistoissa ympäri maailman. Myös Paimiossa pelaaminen on huomattu. Nuoret kulkevat älypuhelimet kohotettuina ryhmässä kuin zombiet, etsien uusia Pokemoneja lähiympäristöstä. Myös tässä lehdessä mainittu Pokemon-aiheisten kokoontumisten aiheuttama roskastus on herättänyt närkästystä kaupungin kiinteistöpalvelussa. Kirjoittipa joku nasevankin elintarvikekaupan myyjästä, joka keräili pokemoneja työnsä lomassa.
Pikachujen ja Bulbasaurien maailmasta kuuluu kuitenkin myös hyviä uutisia. Kuulin perjantaiaamulla kuntosalin pukuhuoneessa kahden äidin keskustelevan siitä, miten ihanaa on, kun lapsetkin lähtevät nykyään mukaan iltalenkille innokkaasti. Akut kuluvat ja askelia kertyy päivässä kilometreittäin. Myös syrjäytymisvaarassa olevat nuoret ovat lähteneet ulos ja ystävystyneet muiden pelaajien kanssa.
Peli yhdistää kieltämättä mielenkiintoisella tavalla, sillä kaikilla iästä ja sukupuolesta riippumatta on yhteinen tavoite ja puheenaihe. Myös perheet ovat ottaneet pelin omakseen. 1990-luvulla peliin tutustuneet isät saavat nyt toimia mentoreina lapsilleen vanhoina Pokemon-tietäjinä.
Onko kuitenkaan hyvä olla nenä kiinni puhelimessa samalla kun elämä valuu hiljalleen ohi. Ehkä ilmiö jää vain kesän mittaiseksi harrastukseksi, jolloin voin antaa anteeksi mahdollisen ajan tuhlauksen. Voi, kunpa pelaajat olisivat käyttäneet aikansa vaikka vapaaehtoistyöhön samalla innolla. Mitä hyvää sillä saisikaan aikaan? Yle Kemin kehittämä vitsi Koirakakka Go -sovelluksesta saisi ainakin tienpientareet puhtaaksi nopeasti tuhansien pelaajien ansiosta.
Itse en uskalla ladata sovellusta puhelimeeni, ainakaan vielä. Myönnän olevani herkästi peleihin addiktoituvaa sorttia, ja pelkään, että kesän tulevat juttukeikat venyisivät muuten Paimion, Sauvon ja Kaarinan alueen metsissä samoiluun. Haastattelun yhteydessä kun voisi käydä samalla katsastamassa mahdollisia Pokemon-kätköjä luonnosta.
