Vilkas, toimiva yrityselämä on elinehto kunnille. Yrityksistä virtaa kunnille verovaroja, ja yritykset rakentavat houkuttelevaa kuvaa kunnasta sekä varmistavat, että asukkailla on lähipalveluita.
Valitettavan usein pienten kuntien keskustojen yritysilmapiiri muodostuu jatkuvasta nurinasta ja pelosta. Niin kasvokkain kuin sosiaalisessa mediassa paikallisia asukkaita vannotetaan: suosikaa paikallisia, jääkää omaan kuntaan, älkää lähtekö ostoksille kauemmas.
On aito uhka, että isot marketit ja ostoskeskukset näivettävät kuntien keskustoja ja vievät asiakkaat pieniltä liikeyrityksiltä. Toisaalta terveen liike-elämän merkki ei ole se, että paikkakunnan pienten ja keskisuurten yritysten kassavirta perustuu säälin herättämiseen ja syyllistämiseen.
Paikallisuus on kilpailuetu, jota pitäisi osata hyödyntää uudella tavalla, sillä se ei riitä enää sinällään. Lyhyt kilometrietäisyys asukkaiden kotoa ei paina vaa’assa tarpeeksi, jos myynnissä on vähemmän ja vanhempaa tavaraa kuin isoissa marketeissa mutta kalliimmalla hinnalla.
Ongelmana on, että vaikka pienyrittäjillä olisi rautainen ammattitaito sisältötyössä, heillä ei välttämättä ole brändäysosaamista tai varaa palkata ulkopuolista apua markkinointiin. Muutamia peukalosääntöjä kaikki pystyvät kuitenkin noudattamaan, ja uusia ideoita voi hankkia aina.
Työikäiset hurahtavat autoillaan isoihin keskustoihin tai hoitavat ostokset verkossa, eikä tämän kehityskulun kääntämiseen kannata uhrata voimavaroja. Sen sijaan katseen voi suunnata niihin, jotka kulkevat jalan, polkupyörällä ja lastenrattailla: vanhuksiin, perheisiin ja nuorisoon. Ikäihmisille esimerkiksi Paimiossa on paljon tarjottavaa, teini-ikäisille ei, vaikka juuri nuoriso tekee nykyään monet ostopäätökset perheissä.
Toki työikäisiäkin kannattaa houkutella: sellaisella tarjottavalla ja tunnelmalla, jota ei mistään muualta voi saada. Varmaa on, että ainakaan nurina ei yhtäkään asiakasta houkuttele.
