Tämä korvamato kaihersi päässäni torstaina heti aamupäivästä lähtien. Kiitos vaan Jukka Kuoppamäelle ja tarkalle lehdenlukijakaverille, joka laittoi tekstarin, että ”huomasitko TS:ssä ilmoituksen malminetsintäluvasta?”
Vähän ennen tuota tekstiviestiä olin poiminut mielipidesivulle Paimion kaupunginhallituksen puheenjohtajan kirjoituksen. Siinä Jarkko Kallio kertoo, että taloustilanne on Paimiossa nyt kääntynyt. Ilonkiljahduksia ei ole miltään suunnalta tänne toimitukseen kuulunut, mutta kieltämättä ilmapiiri on virastolla ja tuolla kylillä poliitikkoja tavatessa jotenkin keventynyt. Onhan se selvää, että kaupungin hommissa on moni työstä riippumatta tehnyt työtä puun ja kuoren välissä, ja ikäänkuin jatkuvan natinan keskellä. Teet niin tai näin, ainahan se voi koitua jollekulle harmiksi, ja joskus tuntuu siltä, että kaupungin töiden ja tekijöiden haukkumiseen on yleinen ja yhtäläinen perusoikeus.
Ikäviä päätöksiä on tehty ja on epäilemättä tehtävä edelleen, mutta luottamusjohdon viesti on kyllä niin positiivinen, että vanha totuus tuli taas osoitetuksi. ”Paistaa se päivä risukasaankin.” Hyvissä käänteissä on myös se tärkeä puoli, että niiden myötä työnteko usein vapautuu. Se taas saattaa nostaa esiin ideoita ja uusia näkökulmia, joita niinikään tarvitaan. Toiveajattelua ehkä, mutta olen kuunnellut vuosien varrella gurua jos toista, ja tämä menee sarjaan; ideat ja näkökulmat vaativat avointa ja luottavaa ilmapiiriä.
”Kultaa taikka kunniaa…” Malminetsintälupa ei todellakaan takaa tänne kulta- saati litiumlöytöjä, ja vaikka sellaisia ilmenisikin, niin kaivostoiminta se vasta onkin ihan oma lukunsa. Mutta tuohan se mukavaa jännitystä elämään, että kultaa etsitään. Ihan siinä missä lottoaminen tai arvan osto. Toiveikkuus on valtava voima, toivotaan sitä sitten lottovoittoa, kultalöytöä tai vaikka hoitopaikkaa läheiselle.
Kuoppamäen kappale jatkuu niin, että ”niitä joskus tarjotaan, mutta jompaa kumpaa vaan. Joskus menee paremmin, joskus pelin menetin…”
Tuo meillä Paimiossa kyllä tiedetään, kun useampi vuosi on oltu alavireessä. Kun tuo korvamato minua niin kiusaa, niin päättelen pääkirjoituksen vielä positiivisemmin: Josko ollaan vähän toiveikkaampia, valoisampia ja ollaan tätäkin yhdessä. Sitähän se suosittaa Suomi 100 -vuotta ohjelmakin kaikessa monimuotoisuudessaan.
Taina Tukia
