Vuosittaisissa rikostilastoissa näkyy, että joka puolella maata tapahtuu lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Viimeisimmissä tilastoissa tuon nimikkeen alle Paimiossa ja Kaarinassa oli muistaakseni kirjattu muutama ja Sauvossa yksi tapaus. Jokainen on useimpien mielestä liikaa. Mietin miten muotoilla tuo ”useimpien mielestä”, sillä valitettava totuus on, että jostain näitä hyväksikäyttäjiä on iät ajat tullut ja uhkaa tulla, vaikka laittaisimme rajat miten kiinni.
Lapsen hyväksikäyttötapaukset ovat kauheita, koska niissä kolkutellaan niin inhimillisyyden rajoja. Ne ovat asianosaisille järkyttäviä ja kipeitä ja ammattilaisillekin vaikeita tapauksia tutkia ja selvittää. Uhrille elämänmittainen taakka, josta selviäminen kysyy aikaa ja voimia. Tunteissa velloo sekaisin pahoinvointia, vihaa, kipua, tuskaa, häpeää ja hämmennystä – vaikka mitä.
Vaalikevään höystämänä julkisuudessa poliitikot kilpailevat kuka mitäkin ehtii julkituoda rangaistuksista, ennaltaehkäisystä ja erityisesti Oulun tapahtumiin liittyen maahanmuuton säädösten kiristyksistä, mutta eräs olennainen puoli asiassa on noussut liian vähän esiin. Miten vähän oikein tiedämmekään siitä, mitä lapsemme kohtaavat netissä, ja miten huonosti olemme valmistaneet lapsemme näihin kohtaamisiin? Tietokoneen tai älykännykän kautta lapsi on näiden julkisuudessa olleiden tapausten valossa ollut houkuteltavissa uhriksi jopa kotoaan.
Lapsuudessani opetettiin, ettei koulumatkoilla saa antautua juttelemaan umpivieraiden ihmisten kanssa, saati lähteä jos houkutellaan kyytiin. Kautta aikojen on varoiteltu tavalla tai toisella siitä, että kaikilla aikuisilla ei välttämättä ole hyvät mielessä. Varoittelu ei koskaan suojaa kaikelta, mutta kasvattaa lapsen ymmärrystä torjua uhkaa tai kertoa siitä kotona.
Moni vanhempi on osannut opettaa lapselleen, että uimapuvun alla oleva on yksityistä aluetta, johon kukaan ei saa koskea. Ettei voi olla mitään sellaista, mitä ei äidille ja isälle voisi kertoa ja sitten yhdessä mietitään miten eteenpäin.
Nämä samat ohjeet pätevät myös tiedon valtateillä! Tuntemattoman tai puolitutun matkaan ei pidä lähteä.
Lapsi tai nuori voi tulla hyväksikäytetyksi tai kaltoinkohdelluksi jopa kotonaan tai harrastuksissa. Tätä uhkaa torjuu parhaiten avoimuus. Se, että kerrotaan lapselle mitä ikäviä asioita voi eteen tulla ja annetaan ohjeet miten toimia, jos jotain sellaista vastaan tulee.
Jos ja kun lapsi on houkuteltavissa kotonaan, sieltä kotoa pitäisi löytyä myös niitä turvaavia keinoja. Toki me voimme taas velvoittaa viranomaisia ottamaan ”lapsemme suojaavaan syleilyyn”, laatimaan ohjeistuksia sun muita, mutta minun mielestäni on vanhemman velvollisuus kertoa, mitä maailmassa pitää varoa. Niin turvataan lapsen tietä myös digimaailmassa.
Taina Tukia
