Hallitusohjelma ja uuden hallituksen lopullinen kokoonpano ovat olleet jo viikkojen ajan lähes taukoamattomien spekulaatioiden lähteitä. Nyt kun hallitusohjelma on käytännössä valmis, voidaan todeta, että paljon melua tyhjästä. Mitään järisyttäviä pommeja ohjelmaan ei sisälly.
Sapluuna on pikemminkin vanha tuttu: ruoskitaan yksityisautoilijoita, tupakoitsijoita ja sokerinhimoisia sekä pelotellaan omistusasunnon haltijoita – tällä kertaa etenkin öljylämmittäjiä.
Toki täytyy myöntää, että uuden hallituksen energia- ja ympäristölinjaukset ovat monin paikoin perusteltuja ja järkeviä. Ja onhan ohjelmassa paljon muutakin hyvää. Omituiselta tuntuu kuitenkin, että samalla kun pyritään kohentamaan pienituloisten asemaa, ollaan luomassa maahan uutta pienituloisten ryhmää. Uusi ryhmä koostuu entisistä keskituloisista, joiden käytettävissä olevat kuukausitulot ovat toistuvien hinnan- ja veronkorotusten johdosta vuosi vuodelta alentuneet.
Suomessa valtiolliset päättäjät ovat yleensä pitäneet kunnia-asianaan, että elintarvikkeiden ja muiden välttämättömyystarvikkeiden verotus ja hinnat pysyvät järkevällä tasolla. Tavalliselle palkansaajaperheelle on kuitenkin viime kädessä täysin yhdentekevää, korotetaanko ruuan vai polttoaineen hintaa, jos auto on perheelle välttämätön – tai jos talo lämpenee öljyllä. Lopputulos on aivan sama, vaikka sitä päättäjät eivät millään kykene ymmärtämään. Tai eivät halua ymmärtää.
Välillä tuntuu, että pelkästään sana ”autoilu” herättää tietyissä keskikaupunkilaispiireissä voimakkaita kielteisiä mielikuvia. Autoilun katsotaan olevan turhaa ja keskenkasvuista. Autoilija nähdään ikuisena lapsukaisena, joka ajaa autolla pelkästään huvikseen nauttien moottorin pärinästä ja vauhdin hurmasta. Ja maksaa siitä ilomielin tonnin kuukaudessa.
Olen jyrkästi eri mieltä. Väitän, että Suomessa on satojatuhansia henkilöitä, jotka omistavat auton pelkästään siksi, koska on pakko päästä päivittäin töihin, ajaa työajoja, kuljettaa lapsia harrastuksiin, viedä mummoa terveyskeskukseen ja rahdata perheelle kaupasta ruokaa ja pesuaineita. Ja sitten on tietysti paljon myös heitä, joiden kotikulmilla linja-autoja ja junia ei liiku lainkaan.
Pari viikkoa sitten eräs keskituloinen ja -ikäinen mieshenkilö kertoi kiihkottomasti ja rauhallisesti YLE Puhe -radiokanavalla, että hänen kohdallaan töissä käyminen naapuripaikkakunnalla ei pian enää kannata lainkaan, jos autoilun kulut jatkavat kasvuaan. Luultavasti aika moni muukin suomalainen on sitä mieltä, ettei työn edellyttämää autoilua ole verotuksellisesti kohtuullista rinnastaa ”huviajeluihin”.
Kuinkahan kummassa tämä näkemys saataisiin iskostettua myös poliitikkojen mieliin?
PERTTU HEMMINKI
Kommenttien lisääminen on estetty.