Turun kaupunginteatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki on kolmen vuoden kuluessa ohjannut kaksi näytelmää Paimion kesäteatterille. Molemmissa draaman lähtökohtana on vahvan naisen ja alistuvan miehen asetelma.
Yhteistä kesän 2016 Niskavuoren Hetalle ja viime perjantaina ensi-iltansa saaneelle Liian paksu perhoseksi -toteutukselle on myös se, että molemmat ovat laatutyötä. Perusteatteria sanan maukkaimmassa merkityksessä.
Niskavuoren Hetassa alistajana on aviopuoliso. Sisko Istanmäen menestysromaaniin perustuvassa Liian paksu perhoseksi -näytelmässä hieman vätysmäistä Erniä ja kauppa-apulaiseksi pestattua ”paksua” Kaisua alistavat ja mitätöivät Ernin riidanhaluinen äiti (Maritta Hytönen) ja 60-lukulaisesti svengaileva sisar (Paula Porrasmaa).
Alistettu ja kaltoin kohdeltu on myös näytelmässä muutamaan otteeseen vilahtava Anna (Jenni Hytönen), keikaroivan kansakoulunopettajan vaimo.
”Annan äiti kasvatti tyttärensä uhrilampaaksi”, sanoo Kaisu osoittaen sanansa kenties eniten itselleen.
Istanmäen tekstissä on toki kyse paljon muustakin. Kuten esimerkiksi Kaisun ja Ernin kärsimästä lapsettomuudesta. Se on valtava murhe, jota ei kyetä sen paremmin yksin kuin yhdessäkään selättämään.
Näytelmässä nousee myös voimakkaasti – miltei manifestin lailla – esille katsanto, että jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään. Kiloista, ulkonäöstä ja muista toissijaisuuksista riippumatta.
Sisko Istanmäki, viisas nainen Etelä-Pohjanmaalta, tietää että hyvässä tekstissä ilot ja surut, huumori ja vakavuus kietoutuvat toisiinsa. Eikä huumoria kannata vääntää väkipakolla. Jos kirjailija osaa kuvata ihmisten arkea aidosti ja lämmöllä, niin hienovaraista huumoria syntyy kuin itsestään.
Mutta silloin näyttelijöiltä vaaditaan tietysti paljon. Isossa Ernin roolissa oleva sauvolainen Marko Pekkarinen hallitsee nyanssit ja on niiden kautta sympaattinen ja hauska. Myös Emma Bowles Kaisuna tuntuu osaavan näyttelemisen koko skaalan. Hän on paitsi taitava myös karismaattinen ja viehättävä.
Paimiolainen Turo Entonen tekee näytelmässä vakuuttavasti monta sivuroolia. Pilsneriä kitaansa plotkottavana ja eläimellisesti röyhtäilevänä Massey-Ferguson -miehenä hän on aidon tuntuinen pohjalaisisäntä.
”Pistäs tyttö punaanen Nortti ja puali kilua kahavia!” komentaa isäntä Ruutinojan sekatavarakauppaan ikään kuin perhosena lennähtänyttä Kaisua.
Näytelmän jokainen roolisuoritus kestää kriittisenkin tarkastelun, mikä on pääosin harrastajavoimin toteutetun näytelmän kohdalla aika poikkeuksellista. Se on pitkälti kokeneen ohjaajan ansiota, mutta viime kädessä näyttelijä kuitenkin rakentaa roolityönsa itse.
Mikko Koukin ohjauksessa kenties parasta on konstailemattomuus ja keskittyminen oleelliseen. Kun teksti on priimaa, dramaturgia toimii ja näyttelijät osaavat hommansa, niin ohjaajan olisi hölmöä ryhtyä egotrippailemaan. Kaiken turhan sälän jäädessä pois paljastuu ydin kirkkaana.
PERTTU HEMMINKI
