Pääkirjoitus – Hei opettajat!

0

Koulu koskettaa koko perhettä. Niin pientä koulun ensikertalaista kuin jo kokeneempia, luokka-asteelta seuraaville ja alakoulusta yläkouluun siirtyviä, äitejä ja isiä, kummeja, isovanhempia. Ainutkertaisia hetkiä eletään tietenkin juuri niissä perheissä, joissa edessä on uusi elämänvaihe.
Minua jännitti syksyllä 1994. Silloin kirjoitin Hei opettaja-tekstin tähän samaan lehteen, kun esikoiseni aloitti koulun. Nyt koulutiensä aloittaa vanhin lapsenlapsista, vieläpä samassa koulussa täällä Paimiossa kuin äitinsä aikanaan.
Maailma muuttuu, näkökulmat muuttuvat. Silloin 25 vuotta sitten toivoin, että koulutie vie mukanaan ja lapsi sopeutuu ja pärjää. Nyt kun koulunaloittaja on lapsenlapsi, sitä ajattelee, että todentotta, kyllä tie kulkijaa opastaa, liikaa ei kannata huolehtia.

Koulukkaita on joka syksy, ja aina he pärjäävät. Muistetaanhan varjella lapsia ja nuoria taas myös liikenteessä.

Uusia koulunaloittajia on joka syksy, ja joka vuosi, ja heistä kukin pärjää – tavallaan. Joskus uudet taidot omaksutaan tuosta vaan ja joskus niiden eteen on tehtävä paljon työtä ja apuakin tarvitaan. Sellaista kasvaminen ja kehittyminen on. Olennaista koulussa on, että niin opettaja kuin vanhemmatkin tekevät yhteistyötä.
Silloin opettajalle kirjoittaessani ymmärsin, että opettajasta tulee perheeseemme uusi auktoriteetti. Niin tietenkin tapahtui ja tapahtuu nykyäänkin. ”Meidän open” viisauksia tiputellaan kodeissa pitkin syksyä, ja opettajat puolestaan saavat todennäköisesti kuulla kotipuolen ”parhaat palat”. Näin erityisesti tietenkin siellä alaluokilla. Jos ja kun tässä vuorovaikutuksessa tulee se hetki, että ajatukset risteävät, kannattaa miettiä, miten ne saadaan mahdollisimman hyvin samansuuntaisiksi. Avoin keskustelu torjuu oletuksia ja virheellisiä käsityksiä.
Vanhemmat eivät todellakaan menetä lapsiaan koulutielle, elleivät itse luovuta. Opettaja voi olla perheessä kasvatustyötä tekevien aikuisten uusi työtoveri. Kunnioitus ja kuuntelu puolin ja toisin on toivottavaa ja suotavaa.
Lapsen etu siis aina kärkeen. Vanhempi saa aina olla lapsensa ”oikeusasiamies”, mutta järjen mitassa ja koulun ammattilaisten ammattitaitoa kunnioittaen. Kas virheettömiä kullanmuruja kun on aniharvassa tai ei lainkaan, ja joskus vanhemmat eivät todella tiedä, mitä lapsi toisaalla tekee.
Ongelmat ja ristiriitatilanteet on tehty ratkottavaksi ja usein lapsen etu löytyy yhteistyössä, keskustellen ja eri ajatuksia kuunnellen. Siten myös kasvaa vuosien kuluessa nuoria ja aikuisia, joilla on järki päässä.

Jätä kommentti