Luontoväritteisen päivän päätteeksi voi halutessaan osallistua Nuku yö ulkona- tempaukseen, levittää patjan telttaan tai laavuun. Riippukeinu juuri halatuissa puissa se vasta olisikin hieno peti.
Luonto on siis ollut tämän viikon ja on vielä viikonlopunkin juhlinnan sankari ja keskipiste. On se kyllä sen arvoinenkin. Olisi joka päivä.
Tällä viikolla puita on saatu halata helteessä, johon on liittynyt ripaus syyskosteutta. Iltojen hämärtyessä kosteus leijuu peltoaukean yllä ja varmaan jokainen on ihastellut taivaanrannan värejä ja lämpimän illan tuoksuja – esimerkiksi viljapelloilla on oma erityinen lämmin tuoksu.
Viime viikolla kuljin rinkka selässä tunturissa, jossa näkyi jo koleamman syksyn lähestyminen. Punerrus varvikossa lupaili ruskaa, viima tunturin laella puhalsi läpi puseron. Kikkurat koivut ja aavat laet painuivat mieleen kukin tavallaan. Kilometreissä matka ei tuntunut pitkältä, mutta aikaa kulkemiseen kului kivikkoisessa maassa, reitin noustessa ja laskiessa. Kokemus oli hieno, muiden kulkijoiden seuraaminen mielenkiintoista ja yöpymispaikkojen tuvissa tunnelmaa. Aika hienoa oli myös se, että kännykästä ei ollut iloa juuri muuten kuin kuvaamisessa.
Aivan liian harvoin sitä kuitenkin malttoi kunnolla pysähtyä, vaikka rauhallisesti edettiinkin. Maisemaan olisi voinut uppoutua syvemmin, kun olisi malttanut istahtaa useammin ihmettelemään. Ja kuten kokeneemmat vaeltajat sanovat, olisi pitänyt useammin kääntyä katsomaan taakseen. Luonto antaa sitä enemmän, mitä enemmän malttaa antaa sille aikaa. Luonnossa hiljentyy, rauhoittuu ja voimaantuu.
En aiemmin tiennyt, että Suomen ehkä kuuluisin säveltäjä, Jean Sibelius kantoi mukanaan tulitikkurasiaa, johon hän oli koonnut mukaan palan suomalaista metsää. Hän piti taskussa pientä rasiaa, jonka sisältöä nuuhkaisemalla hän saattoi karata kirjoituspöydän ääreltä takaisin ”honkien suojaan”. Jos olisin tiennyt, olisin kerännyt oman rasian.
Lähde luontoon juhlimaan!
Taina Tukia
