Meille toimitukseen on taas kertynyt sekalainen kokoelma kaikenlaista löytötavaraa. Hämmentää, miten kukaan ei kaipaa vaikkapa kävelykeppiä, suhteellisen kallista pyörän valaisinta tai korujaan. Kännyköitä on toimitettu taas useampia erilaisia, joku oikeinkin hyväkuntoinen. Puhelimet toki ovat toki joskus täällä meidän ”löytötavaratoimistossa” siten helppoja, että voimme vastata soittoihin, jos virtaa vielä on. Siten onkin yleensä omistaja löytynyt.
Niinhän se on, että löytäjä saa pitää vähemmän arvokkaan, ja joskus luovutammekin löydöt takaisin löytäjille. Arvokkaammat kuljetamme säännöllisen epäsäännöllisesti poliisille, mutta sielläpä sitä tavaraa vasta riittääkin ihan hämmentävän paljon. Keväällä kirjoitettiin siitä, miten paljon polkupyöriä varastetaan, ja toki niin tapahtuukin, mutta samaan aikaan raportoidaan ”hylättyjä” polkupyöriä pisin Paimiota ja valtavat määrät niitä riittää sinne Turkuun poliisitalollekin huutokaupattavaksi. Jotenkin ristiriitaista kyllä.
Outoa, miten helposti ihmiset jättävät hukkaamansa asian hakemisen sikseen. Mennyt mikä mennyt -asenne on yhä yleisempi, vaikka samaan aikaan tiedämme, että puhelimilla, silmälaseilla, pyörillä ja koruilla on kuitenkin arvonsa. Rahallinen tietenkin, mutta usein myös käytännöllinen, kun kadotetun tilalle on hankittava uutta.
Onko kyse piittaamattomuudesta ja huolettomuudesta? Että kun lapsi tai nuori haluaa uuden puhelimen, vanhalle käy herkästi ”vahinko”. Siitä, että uutta saa niin helposti ja mahdollisesti jopa niin, että joku muu maksaa. Viitseliäisyys ei riitä siihen, että selvittäisi mihin ne hanskat jäivätkään.
Jos kadotat jotain, miten toimit? Näetkö vaivaa sen verran, että kierrät lenkkipolun tai reitin, jossa asioit? Kysytkö sieltä, missä piipahdit? Etsitkö kassin pohjalta ja eteisen kaapeista kerran tai pari? Miten ja miksi toimit?
Välillä on tuntunut siltä, että välinpitämättömyys ulottuu enenevässä määrin paitsi omiin tavaroihin, myös yhteisiin. Julkiset tilat esimerkiksi kärsivät yllättävän paljon ilkivallasta ja roskaamisesta. Aina oletetaan, että joku toinen korjaa ja joku toinen siivoaa.
En osoittele tässä nyt sen erityisemmin nuoria, vaikka joku varmasti pitäisi sitä aiheellisena. Kyllä me aikuisetkin osaamme sotata ja olla piittaamattomia.
Joku sen mallin lapsille ja nuorillekin antaa siihen, miten tämä suhtautuu tavaroihin ja ylipäätään siihen, millaisen jäljen jättää.
Taina Tukia
