Ultrajuoksija Jani Lempinen viettää tiistai-iltaansa juoksemalla avonaiseksi hakattua kalliorinnettä pitkin edestakaisin. Lempisen piikkiöläinen valmentaja Jari Tomppo seuraa herkeämättä askeleita ja pyytää vielä yhden kierroksen lisää.
Olosuhde ja harjoitus on hyvä kuva siitä, mitä ultrajuokseminen vaatii – harjoitusta ei jätetä tekemättä ainakaan kehnoon keliin vedoten.
– Aika huono sää saa olla, etten lähde ulos juoksemaan. Ihan ympärivuotisesti mennään, Lempinen hymyilee.
Etävalmennusta ympäri Suomea
Lempinen on yksi noin 20:sta Tompon valmennettavasta. Toinen heistä, tuore maailmanmestari Rain Seepold on Virosta, ja loput eri puolilta Suomea. Lähivalmennusta on tarjolla etäisyyksien vuoksi harvemmin, ja Tomppo kuvaakin itseään tällä hetkellä enemmän etävalmentajaksi. Hän on yhteydessä, tarvittaessa videon välityksellä, valmennettaviinsa, tekee heille harjoitusohjelmat ja seuraa kehitystä.
Mukana on kuntourheilijoita aivan laidasta laitaan.
– Jotkut tähtäävät esimerkiksi puolimaratonille ja joillakin on mielessä ensimmäinen kokonainen maraton. Sitten on heitä, joilla on mielessä ultrakisat. Jokaiselle tehdään tietysti henkilökohtainen suunnitelma, jolla pyritään pääsemään tavoitteeseen, Tomppo kertaa.
Vaikka suomalaisten menestys niin rata- kuin maantiejuoksussa on hiipunut hiljalleen 2000-luvun aikana, on lajin harrastajia maassa yhä enemmän. Tomppo uskoo, että syy on polkujuoksubuumin.
– Juoksemisesta on tullut trendikästä, ja sitä kautta harrastajia on myös ultramatkoille tullut enemmän. Jos lajin kansallisissa kilpailuissa oli vielä 2010-luvun alussa kourallinen juoksijoita, puhutaan nyt jo sadoista ja jopa tuhansista, Tomppo kertoo.
Virolahdelta Piikkiöön
Virolahdella syntynyt Tomppo päätyi Piikkiöön vuonna 2008 Salosta. Nokialla tuolloin työskennellyt Tomppo treenasi kohti ultrajuoksumatkoja ja Turun seutu tarjosi hyvän asuinpaikan lisäksi hyvät harjoitteluolosuhteet.
– Periaatteessa koko Varsinais-Suomi on hyvää harjoittelumaastoa. Olen viihtynyt Piikkiössä oikein hyvin.
Valmentajaksi Tomppo on päätynyt kokemuksen kautta. 53-vuotias ultrajuoksija kiersi 1980- ja 1990-luvun taitteessa ratamatkoja 1500 metristä 10 000 metriin asti. 1990-luvun alussa hän siirtyi maratonille, ja juoksi 1990 runsaan 42 kilometrin matkan kunnioitettavaan 2 tunnin ja 31 minuutin aikaan.
Sen jälkeen juoksu jäi kevyemmäksi harrastukseksi, kunnes 2000-luvulla ultrajuoksut alkoivat houkuttaa. 2012 Tomppo juoksi yhä voimassa olevan 24 tunnin juoksun Suomen ennätyksen, 252 kilometriä ja 250 metriä. Tuolla matkalla irtosi lajin MM-kisoissa kuudes sija.
– On sitä aina välillä miettinyt, että kunpa olisi innostunut ultrajuoksusta kymmenen vuotta aiemmin eikä vasta näin ikämiesikäisenä, Tomppo naurahtaa.
Henkistä kamppailua
Eikä 24 tuntia ole suinkaan ultrajuoksumatkojen äärimmäisyys. Tompolla on hallussaan myös 48 tunnin juoksun Suomen ennätys katuradoilta (373 kilometriä ja 142 metriä). Se tarkoittaa liki kahdeksan kilometrin tuntivauhtia, joka on tavalliselle sunnuntaihölkkääjällekin kohtalainen vauhti yhden tunnin ajaksi.
– Se on pitkälti myös henkistä taistelua. Siinä vaiheessa kun energiavarastot ovat jo huvenneet, alkaa kamppailu pään sisällä. Sitten sitä motivoi itseään, että vielä on esimerkiksi sellainen matka jäljellä, jonka olen juossut satoja kertoja ihan tavallisena iltalenkkinä, Tomppo sanoo.
Ja se tavallinen iltalenkki voi Tompon tapauksessa olla hyvin 3-4 tuntia.
– Vähän päivän kunnosta ja treenin tavoitteesta riippuen pitkällä treenilenkillä voi juosta liki maratonin verran, Tomppo kertoo.
Viime vuosina Tompon juoksemista ovat haitanneet vuoroin akillesjänteet ja vuoroin lonkkavaivat. Hän kuvailee itseään tätä nykyä enemmän jäähdyttelijäksi, joskin takaportti kovaan treeniin on yhä auki.
– Ei sitä koskaan tiedä. Tällä hetkellä kuitenkin valmentaminen ja työelämä ovat etusijalla. Täydellinen panostaminen vaatisi kuitenkin sitä, ettei olisi täysipainoisesti työelämässä. Eikä se ole tällä hetkellä ainakaan mahdollista, Tomppo sanoo.
