PAIMIO
Paimion Tillintuvalla järjestettiin vuoden 1943 talvipakkasilla kutsunnat. Paimiolainen Eero Heimo sai käteensä matkalipun Forssaan alokaskoulutukseen. Lippu oli päivätty saman vuoden huhtikuun 13. päivälle.
Heimo oli palveluksensa alkaessa 17-vuotias nuorukainen. Siviiliin hän palasi 20-vuotiaana vuoden 1945 elokuun 1. päivänä.
Näiden päivämäärien välissä hän ehti osallistua jatkosotaan Karhumäessä ja Paatenessa, Lapin sotaan Kemin-Tornion suunnalla sekä suorittaa asevelvollisuutensa kahdessa osassa. Ajanjaksolle mahtuu myös pitkä sairaalajakso, jolloin hektinen lavantauti oli käydä nuorelle miehelle kohtalokkaaksi.
– Kyllä siinä meni iso palanen parasta nuoruutta, Heimo sanoo.
Viime perjantaina 94-vuotias Eero Heimo – yksi viimeisistä elossa olevista Paimion sotaveteraaneista – osallistui kunniavieraana vuonna 2001 syntyneiden nuorten kutsuntoihin Paimion Mikaelintalolla.
”Jonkinlainen pelko oli kaikilla”
– Kun katson noita nuoria, jotka ajelevat mopolla tuossa Vistalla, niin tulee mieleen, että suunnilleen samanikäisinä me lähdimme sotaan, Heimo tuumii.
– On suuri asia, ettei nykynuorten tarvitse ajatella ja pelätä sellaista.
Pelko ei saanut Heimosta sotavuosina niskalenkkiä, mutta ei se vieraskaan tunne ollut.
– Vaikka oltiin nuoria, niin kyllä jonkinlainen pelko oli kaikilla.
– Mutta kun oli hyvä porukka, jossa jokainen auttoi kaveriaan, niin se helpotti paljon. Ne aina eniten jelppas, jotka parhaiten jaksoivat.
Viimeiseen varsinaiseen rintamaikäluokkaan kuuluva Heimo (s. 1925) muistaa saaneensa Forssassa asiallista ja hyvää sotilaskoulutusta.
– Siellä ei höykytetty. Kouluttajat olivat olleet rintamalla, ja tekivät kaikkensa, että mekin siellä pärjättäisiin.
Forssasta nuoret miehet kuljetettiin vuoden -43 syksyllä Virolahdelle, missä he liittyivät Jalkaväkirykmentti 1:n konekiväärikomppanian vahvuuteen.
Junalla Karhumäkeen
Virolahden yläpuolella konekiväärimiehet nousivat junaan. Sen määränpäänä oli Äänisen Poventsanlahden perukassa sijaitseva Karhumäki.
– Sieltä jatkettiin autoilla noin 30 kilometrin matka Paateneen pitäjään Seesjärven länsirannalle. Vanhat karjalaiskylät asukkaineen olivat säilyneet siellä vahingoittumattomina, ja paikallinen väki puhui enimmäkseen suomea.
Karhumäessä ja lähialueilla taistelut olivat jo pääosin tauonneet, mutta päivällä oli kuitenkin syytä olla varuillaan: aseistettu vihollinen liikkui lähistöllä moottorikelkoilla.
Maataloustöihin tottuneella Heimolla riitti palveluksensa lomassa aikaa paikallisen väestön auttamiseen. Tutuksi tuli muun muassa karjalainen risuäes.
– Yhtenä yönä, kun pyrytti rankasti, eivätkä vihollisen kelkat liikkuneet, pyysin tykistöstä lainaksi hevosen. Haimme sillä ison kuormallisen heiniä useiden kilometrien päästä. Kiitokseksi saimme tuoreita kananmunia, hän muistelee.
Ensimmäisellä kotilomallaan Heimo käväisi vasta vuoden -44 helmikuussa.
– Lomajuna oli niin täysi, että Karhumäestä lähdön jälkeen seisoimme vaunun eteisessä yli vuorokauden. Vasta Riihimäellä päästiin istumaan.
Perääntyminen alkoi juhannuksena
Talvikausi ja kevät sujuivat Paatenessa melko rauhallisissa merkeissä. mutta kesä 1944 toi muutoksen.
– Uutiset muuttuivat huonommiksi. Karhumäkeen tuli tieto, että Kannaksella on nyt kova hätä. Me nuoremmat säästyimme Kannaksen ankarilta torjuntataisteluilta, mutta vanhempia ikäluokkia sinne JR 1:stä siirrettiin.
Perääntyminen Karhumäestä alkoi juhannuksena.
– Siinä kohtaa venäläiset eivät vielä kovasti painostaneet. Mutta konekivääriä kuitenkin jouduttiin käyttämään ennen kuin päästiin Suomen puolelle. Kahakoinnilta ei voinut kokonaan välttyä.
Heimo ikätovereineen asettui jatkosodan viimeisiksi päiviksi Kontiolahdelle. Sieltä jatkettiin miltei heti rauhan tultua junalla Ouluun.
Rauhanehtojen mukaan saksalaiset joukot oli ajettava pois Pohjois-Suomesta. Alkoi Lapin sota.
– Oulun Toppilan satamassa nousimme laivaan, joka ajoi yöllä lyhdyt sammutettuina Kemiin. Laiva keinui aika lailla, ja muistan, että monet miehistä voivat pahoin.
Kemissä saksalaiset olivat räjäyttäneet Kemijoen sillat ja yrittäneet räjäyttää myös korkean kaupungintalon. Saksalaisille oli kuitenkin tullut niin pikainen lähtö, etteivät he olleet ehtineet tuhota kaupunkia. Pakenijoille oli tullut kiire myös Torniossa, minne Heimon yksikkö saapui pian saksalaisten lähdön jälkeen.
Suomalaisten joukkojen tehtävänä oli varmistaa – tarvittaessa voimakeinoin – saksalaisten poistuminen Suomesta Pohjois-Norjaan, joka oli yhä Saksan hallinnassa.
Eero Heimon osalta takaa-ajotehtävä jäi kuitenkin kesken.
”Laihduin lähes 20 kiloa”
– En tiedä, mistä se lavantauti tuli. Juomavesikin keitettiin ihan ohjeiden mukaan. Mutta todella nopeasti tauti vei kaikki voimat. Tuli ankara kuume, eikä kerta kaikkiaan mitään pystynyt syömään pitkiin aikoihin. Vettä vaan, Heimo kertoo.
Ensin Heimo makasi JSP:llä viikon, mutta kuume ei hellittänyt. Lopulta eräs kapteeni järjesti nuorukaiselle autokyydin Ouluun sairaalaan.
Heimon sairaalajakso kesti neljä kuukautta.
– Laihduin lähes 20 kiloa, vaikka olin entuudestaankin hoikka. Olin niin heikossa kunnossa, että kotiin lähtevät kirjeetkin joutuivat hoitajat kirjoittamaan puolestani. Edes käsiä en saanut nostettua ylös.
Lopulta tapahtui käänne, ja elimistö alkoi vähitellen ottaa ravintoa vastaan.
– Kuinka hyvältä se ruoka jonkin ajan kuluttua maistuikaan. Paino alkoi nousta ja kunto kohentua.
Tervehtynyt nuorimies siirrettiin lopulta Kouvolaan. Kotiinpääsy ei kuitenkaan ollut vielä lähelläkään. Osa asevelvollisuutta oli edelleenkin suorittamatta. Se tapahtui lopulta työpalveluna Turussa.
Sillan vartiointia ja työtä kotirintamalla
Talvisotaan – jonka alkamisesta tuli viime lauantaina kuluneeksi 80 vuotta – moni asevelvollinen lähti parikymppisenä nuorukaisena. Ne, jotka tuosta joukosta ovat yhä elossa, ovat nyt iältään noin satavuotiaita.
Eero Heimo oli talvisodan alkaessa vasta 14-vuotias, mutta kotirintamalla hänenkin työpanoksellaan oli suuri merkitys. Maataloustöiden ohella Heimo oli säännöllisesti vartiossa Paimion kirkonkylän rautatiesillalla, jonka tuhoamisen arveltiin olevan vihollisen agendalla.
Satavuotiaita sotaveteraaneja – kuten hieman nuorempia ja vanhempiakin – on yhä joukossamme. Kuitenkin vuosi vuodelta ja kuukausi kuukaudelta vähemmän.
Nyt eletään aikaa, jolloin sotaveteraanit ovat jo pääosin hauraita ja heikkoja. Se on yleiskuva, mutta ei koko totuus. Vielä löytyy sellaisiakin veteraaneja, joiden voima ja virkeys hämmästyttää ja ilahduttaa.
Tapasimme Heimon kanssa Café Astassa viime viikon keskiviikkona. Tiesin etukäteen, että 94-vuotias Heimo tekee yhä metsätöitä, kyntää, äestää, sauvakävelee ja ajaa autolla. Silti oli häkellyttävää huomata kuinka vahvasti ja kirkkaasti jatkosodan ja Lapin sodan veteraani elää ja hahmottaa tätä päivää.
– Niin kauan kelppa, kun on terve ja pääsee kulkemaan, hän totesi.
Itsenäisyyspäivä on aina suuri juhlapäivä
Elämäntavat ja ”pitkän iän salaisuudet” ovat pitkälti yksityisasioita, mutta jotain ehkä kertoo se, että Heimo on ollut koko aikuisikänsä – lukuun ottamatta lavantaudista johtuvaa rajua laihtumista – kutsuntapainossaan.
Töitäkin on tullut tehtyä enemmän kuin yhden leiviskän verran. Etupäässä Paimion Pitkäportaan suunnalla. Mutta myös nuorena asevelvollisena Turun Lausteella, jolloin halkoja saattoi syntyä neljäkin mottia päivässä.
Talvisodan ankarilla pakkasilla vesijohdot olivat kotitilalla jäässä. Herätys oli kello kolmelta yöllä. Sitten vesiä kantamaan, lehmiä ruokkimaan ja kiiruhtamaan 60-kiloisten tonkkien kanssa radanvarteen, mihin maitojuna jyskytteli jo ennen aamuviittä.
– Itsenäisyyspäivän aikoihin nämä asiat nousevat mieleen. Itsenäisyyspäivä vie muistoihin ja on aina suuri juhlapäivä, Eero sanoo.
– Olen koko ikäni ollut maanviljelijän ammatissa, ja metsätöistäkin tykkään kovasti. Kai ne hommat sujuvat melkein kuin automaattisesti, kun niitä on tullut niin paljon tehtyä.
Eero Heimon muisti on pysynyt erinomaisena, joten muistikuvat lapsuudesta tähän päivään saakka ovat kirkkaita.
– Muistan kun alle kolmevuotiaana karkasin – se oli varmaankin vuosi 1928 – ja menin Kevolan kauppaan. Senkin muistan vielä hyvin, kun parantolaa ryhdyttiin rakentamaan. Miehiä tuli töihin Pohjanmaalta asti. Ja siitä tulikin hieno ja mahtava pytinki.
Olympiavuosi oli käännekohta
Suomen nousu sotavuosien ahdingosta kulminoituu Heimon mielessä olympiavuoteen 1952.
– Yhtäkkiä Suomeen tuli ihan kansainvälinen meininki. Saman vuoden syyskuussa saatiin maksettua viimeisetkin sotakorvaukset. Uudenaikainen ykköstiekin oli juuri valmistunut Turun ja Helsingin välille.
Eero Heimo, tuleeko joku sellainen seikka tai asia mieleen, mitä erityisesti kaipaat lapsuus- ja nuoruusvuosiltasi?
– Naapureiden keskinäinen yhteisymmärrys ja auttamishalu, tulee vastaus empimättä.
Eeron poika jatkaa tilanpitoa Pitkäportaassa. Molemmat tyttäret asuvat tätä nykyä Loimaalla. Yhteydenpito on säännöllistä, Pitkäportaan suuntaan miltei päivittäistä.
Eeron Helve-vaimo nukkui pois viitisentoista vuotta sitten, mutta elettyjen päivien muistot kantavat yhä.
