Paluumuuttajan päiväkirja

0

Tammikuussa havahduin, että siitä on jo kolme vuotta, kun muutin takaisin lapsuuden pikkukylääni, jossa ei monien mielestä ollut mitään. Ei edes 3D-tulostinta kirjastossa. Aivan asuinkelvoton paikka siis.

Kymmenen muualla ja maailmalla vietetyn vuoden jälkeen muuton perimmäinen syy oli tietysti lapsi, pieni, mistään tietämätön puolivuotias, jonka parasta tulevaisuutta muutolla pedattiin. Niinpä me, kuuliaiset vanhemmat, nostimme kytkintä ja muutimme lähemmäs isovanhempia.

Nuorena ympäristöään ajatteli lähinnä omista tarpeista käsin. Hyvätasoinen koulu ja lukio sekä harrastuksia joka illalle – bonuksena Turku bussimatkan päässä – riittivät hyvin. Tuore kaupunki sai omat liikennevalotkin, joille kyllä lähinnä naurettiin.

Nyt vanhempana erilaiset arvot painavat vaakakupissa. Palveluita on monipuolisesti ja tekemistä riittää: on uimahalli, peuhikset, kirjasto satutunteineen sekä lukematon määrä luonto- ja liikuntamahdollisuuksia. Perunat kasvavat omassa maassa ja mustikat voi poimia alle kilometrin päästä kotoa. Bonuksena on asuntojen aleneva hintakäyrä Turusta etäännyttäessä.

Lähdettyäni mukaan MLL:n paikallisyhdistykseen, avautui minulle vielä uusi näkökulma kotikylääni. Se monipuolinen ja positiivinen yhteistyö, jota yhdistykset, seurakunta, kaupunki ja yritykset tekevät, olisi monissa kaupungeissa mahdottomuus, tällä itsestäänselvyys. Kukaan ei piiloudu aatteellisen kantansa taakse.

Vaikka turha on väittää, etteikö sitä jotain kaipaisi. Julkisen liikenteen niukkuus ohjaa oman auton käyttöön enemmän kuin haluaisin ja kuudelta kylän raitti on jo hiljainen liikkeiden sulkeuduttua.

Muistan myös, miten ihanaa oli upottaa varpaat lämpimään hiekkaan biitsihallissa helmikuussa. Mutta ainakaan vielä en ajattele, että kotikyläni paras asia olisi moottoritie, joka vie Helsinkiin. Päinvastoin, mieleen hiipii vanha slogan. Paimio – pikkuisen parempi.

Janni Haapaniemi

Kirjoittaja on uusvanha paimiolainen

Jätä kommentti