Hän on perusoptimisti, mutta tässä yhteydessä hän haluaa tuoda julki – kaikkien muidenkin korkeasta iästä tai jostain vammasta kärsivien puolesta –, millaista on elää maailmassa, joka toimii virkeiden ja terveiden ehdoilla.
Hellaakoski havahtui toden teolla asiaan, kun silmänpohjarappeuma alkoi vaikuttaa moniin asioihin kuutisen vuotta sitten.
– Luovuin silloin autosta, vapaaehtoisesti. Se pienensi elinpiiriä valtavasti, kun enää ei voi lähteä mihin vain ja milloin vain.
Kaikki on tehty autolla kulkeville
Auton tilalle Hellaakoski hankki ”sähköskootterin”, jolla voi ajaa vaikka kävelynopeudella. Sillä pääsee kauppaan ja asioille, tosin vain sulan kelin aikana.
– Periaatteessa sillä voi ajaa esimerkiksi kauppoihin sisälle, mutta käytännössä en voi asioida esimerkiksi S-marketissa, koska siellä on niin ahdasta, Hellaakoski kertoo.
– Yhteiskunta ei muutenkaan ymmärrä meitä liikuntarajoitteisia. Ramppeja ei aina ole, ja jos on luiska niin se on monesti liian jyrkkä.
Hän, kuten moni muukin ikäihminen, muutti Sauvon keskustaan aikanaan siksi, että ihan lähellä oli mm. kaksi kauppaa, posti ja apteekki. Nyt kaikki asiointipaikat ovat Kemiöntien ”väärällä” puolella, varsin pitkän matkan päässä.
– Joka kerta kun pääsen skootterillani tien yli, panen kädet ristiin. Monet autot ajavat ylinopeutta, ja minä en näe ollenkaan autoja, näen ainoastaan niiden valot, Hellaakoski sanoo.
Kaupassa hän ei näe esimerkiksi mitä laatua perunat ovat ja mikä on niiden hinta, ei myöskään punnituskoneen numeroita tai pakkausten päiväyksiä.
– On ollut pakko nöyrtyä ja ruveta pyytämään apua, vaikka ensin sitä häpesi kun on aina tottunut elämään itsenäisesti. Kaikki kyllä auttavat kun pyytää, kukaan ei ole koskaan kieltäytynyt, Hellaakoski kiittelee.
Ihmiset eivät tiedä apuvälineistä
Kulttuuri on aina ollut Hellaakosken sydäntä lähellä. Hän on esimerkiksi lukenut valtavasti ja tehnyt aina käsitöitä. Siksi näön heikkeneminen on tuntunut erityisen pahalta.
Nykyisin hän on näkövammaisille luodun Celia-kirjaston asiakas, ja kiittelee sen löytymisestä Paimion kirjaston väkeä.
– Kuuntelin ensin kaikki Sauvon kirjaston äänikirjat ja sen jälkeen menin Paimion kirjastoon. Siellä vinkattiin Celia-kirjastosta.
Celiasta voi ladata kirjoja tietokoneelle, mutta koska Hellaakoski ei enää näe käyttää tietokonetta, hän tilaa kirjat cd-levykkeinä. Enimmäkseen hän tilaa uutuuksia, elämäkertoja ja klassikkoja.
– Kunnallislehti on ainoa lehti, mikä minulle enää tulee. Sen lukeminen onnistuu lukulaitteiden avulla. Toinen laitteista suurentaa tekstin, toinen skannaa ensin tekstin ja lukee sen ääneen monotonisella äänellään, Hellaakoski näyttää.
Hän ihmettelee, miksi apuvälineistä ei tiedetä ja tiedoteta paremmin niille, jotka niistä hyötyisivät. Näkövammainen saa lukulaitteen lainaksi täysin maksutta.
Harrastukset pitävät virkeänä
Katri Hellaakoski asuu itsenäisesti, laittaa ruokansa, pesee pyykkinsä ja kesäisin ahkeroi mieluiten puutarhatöissä. Kerran kuussa hänen luonaan käy veteraanien siivooja, ja kotisairaanhoito jakaa lääkkeet. Lähellä asuva Hanna-tytär poikkeaa tietysti usein.
Hellaakoski käy myös harrastuksissa itsenäisesti, vanhusten kerhoissa, jumpassa ja terveyskeskuksen kuntosalilla.
– Uimisesta olen tämän vuoden puolella pinnannut. Bussi jättää uimahallilta palaajat tuonne koulun taakse, ja mäkien nouseminen on alkanut tuntua ylivoimaiselta.
– Nuorempana en huomannut täällä mäkiä olevankaan, nyt niitä tuntuu olevan joka puolella.
Hellaakoski korostaa, että vanhetessa pitää itse olla aktiivinen, vaikka harrastuksia ja ystäviä varisee väkisinkin pois iän myötä. Hänen omat ikätoverinsa ovat joko mullan alla tai palvelukodissa, ja nykyiset ystävät ovat kymmenen vuotta nuorempia.
– Kukaan ei tule sinua kotoa noutamaan ja tekemistä tarjoamaan, vaan on itse otettava selvää ja lähdettävä liikkeelle.
