Kun laitan töihin lähtiessäni autoradion päälle, niin yleensä en ehdi ajaa kolmeasataa metriä pitemmälle kun kuulen ensimmäisen kerran sanan koronavirus.
On tietysti hyvä, että informaatiota jaetaan, mutta onko viruksesta välttämätöntä toitottaa miltei taukoamatta. Jo pelkästään siitä saattaa joku sairastua. Tai ahdistua. Hermojen menettämisestä puhumattakaan.
Pelkoa pandemia luonnollisestikin aiheuttaa. Huolta kannetaan omasta ja läheisten terveydestä. Pelko ja varovaisuus ovat pienessä mitassa paikallaan, mutta on pidettävä huolta, etteivät ne aiheuta liian suurta päänsisäistä myllerrystä. Jos niin uhkaa käydä, niin palvelevia puhelimia ja ammattiapua on onneksi saatavilla.
Jonkinasteiseen jonotukseen on kuitenkin syytä varautua. Puhelimessa jonottaminen on tylsää, mutta toisaalta jonot viestivät vain siitä, että on ihan yleistä ja ymmärrettävää olla huolissaan.
Pandemiasta johtuvia toimeentulovaikutuksia povataan todella monelle suomalaiselle, mutta monia muita arkipäivän ongelmia liioitellaan vahvasti. Miksi esimerkiksi pitäisi päästä väen väkisin Helsinkiin, ellei sinne ole mitään asiaa? Miksi pitäisi risteillä Tukholmaan tai heilutella kännykkää musiikin tahdissa keskinkertaisessa iskelmäkonsertissa?
Entä mikä kotona olemisessa on niin kamalaa? Ruokaa ja lämpöä riittää, tietokoneet pelittävät, televisiosta tulee ohjelmaa ja mukava kirja odottaa puoliksi luettuna pöydällä. Juuri äskenhän se kaikki oli äärimmäisen suosittua ”hyggeä”. Ja sitä paitsi uloskin – missä valo ja lämpöasteet lisääntyvät koko ajan – saa halutessaan mennä.
Jossain Lapin perukoilla istutaan pirtissä metrin korkuisten nietosten keskellä yhtä soittoa yli puoli vuotta, eikä tunnu missään. Milloin meistä etelän asukeista on tullut näin äärimmäisen nirsoja ja mukavuudenhaluisia?
Ja missä vaiheessa me konttorituolilla istujat – meitä on todella paljon – olemme alkaneet kuvitella olevamme korvaamattomia. Suurin osa meistä ei ole.
Korvaamattomia ovat sen sijaan maataloustuottajat, elintarviketeollisuuden duunarit, päivittäistavarakaupan työntekijät, siivoojat jne. Ja tietenkin terveydenhuollon väki.
Siinä tulikin lueteltua aika monta matalapalkka-alaa. Se porukka pitää pyörät pyörimässä. Ja jaksaa hymyillä huolimatta laihasta tilipussista ja selvästi kohonneesta sairastumisriskistään.
– Hyvää päivänjatkoa, muistaa oman lähikauppani kassa toivottaa illasta toiseen. Minun katsannossani hän on työn sankari.
Perttu Hemminki
