Ehkä onnettomuudekseen Linkola aikuistui sotavuosien jälkeisessä Suomessa, jossa metsähallituksen mailla tehtiin laajoja hakkuita sotakorvausten maksamiseksi ja sodasta palanneiden rintamamiesten työllistämiseksi. Muutenkin hakkuita ulotettiin yhä syrjäisemmille seuduille. Linkolan rakastama erämaa-Suomi oli nopeasti hupenemassa. Luonnon poikkeuksellisen raju muutos osaltaan radikalisoi miehen. Hän ei nähnyt mitään syytä asettaa metsänomistajien taloudellisia tarpeita muun luonnon tarpeiden edelle. Linkola olisi halunnut luonnonmaisemien pysyvän muuttumattomina, samanlaisina kuin ne olivat olleet hänen kasvuvuosinaan.
Pentti Linkola jää historiaan ennen kaikkea lämpimänä luonnonystävänä ja väsymättömänä luonnonsuojelun puolestapuhujana. Käytän tässä tietoisesti sanaa luonnonsuojelu enkä ympäristönsuojelu, koska jälkimmäisen saralla hänen roolinsa jäi ristiriitaiseksi. Toimeentulostaan murehtivana ammattikalastajana hänen oli 1960-luvun lopulla vaikea hyväksyä tutkijoiden kiistattomia havaintoja petokaloihin kertyvästä metyylielohopeasta. Linkolan jyrkät mielipiteet maapallon väestön vähentämisen välttämättömyydestä, melkeinpä keinolla millä hyvänsä, järkyttivät ja jakoivat ympäristöliikettä. Demokratiaa Linkola väheksyi, ja olisi halunnut rakentaa sen tilalle jonkinlaisen vihreän diktatuurin. Kuten aikoinaan väestötieteen perustaja Thomas Malthus, myös Linkola piti väestönkasvua maailman kurjistumisen syynä.
En voi sanoa tunteneeni Pentti Linkolaa. Tapasin hänet pari kertaa ja osallistuimme kerran samaan ympäristöaiheiseen televisiopaneeliin. Ihmisenä hänestä sai ystävällisen, mutta ehkä vaikeasti lähestyttävän vaikutelman. Luontokirjoittajana hän oli vertaansa vailla. Suomalaista luonnonsuojelua ovat vuosikymmenien mittaan rikastuttaneet sujuvakynäiset luontokirjoittajat, ja Linkola jatkoi kunniakkaasti Yrjö Kokon ja Reino Kalliolan kaltaisten kirjoittajalegendojen perintöä. Lintuja harrastavana teininä ihailin myös miehen päättäväisyyttä elää oppiensa mukaisesti lähellä luontoa ja kalastuksella elantonsa hankkien. Kylänpää kertoo kirjassaan, että Linkola maksoi luonnonläheisestä elämästään kovan hinnan. Perhe ei ankeaa arkea lopulta jaksanut, eikä jaksanut aina isäntäkään. Vaikeina aikoina tukena oli kuitenkin laaja ystäväpiiri.
Linkola perusti vuonna 1995 Luonnonperintösäätiön, joka hankkii lahjoitusvaroin omistukseensa arvokkaita luontoalueita, etenkin vanhoja metsiä. Vuoden 2018 alussa Luonnonperintösäätiöllä oli yhteensä 76 suojelualuetta, pinta-alaltaan 1 578 hehtaaria. Tämä on hyvä alku. Säätiö jatkaa perustajansa elämäntyön keskeisintä osaa, suomalaisen alkuperäisen luonnon suojelua.
Timo Vuorisalo
Kirjoittaja on Piikkiö-Seuran puheenjohtaja
