Kun muistikuviaan alkaa kirjoittaa talteen, saa varautua yllätyksiin. Mukaan tulee tapahtumia ja tilanteita, joita ei osannut enää kaivatakaan. Reilun kymmenen talon kylään mahtui elämän kirjoa katsottavaksi. Tavallisemman rinnalle voi nousta pajan eli raudan sekä hiilen tuoksua, marjapuuron värisävyjä naapurissa lahdatun sian verta hämmentäessä tai luonteva elämän ja kuoleman välitilan tuntu toisessa naapurissa vainajaa puettaessa ja saattorituaaleissa. Tapakulttuurin erot olivat suuria. Toiseen taloon ostettiin valmista ja toisessa vaalittiin omavaraisuutta ääreen asti – kuten leivonta kahdesti vuodessa ja tuotos orteen kuivumaan sekä säilymään.
Kylätie on näissä kokemuksissa välttämätön hyvä. Se kokoaa talot kyläksi. Se sitoo muistin palaset yhteen kuvien ja kokemusten sarjaksi. Hiekalle rakennettukin voi kestää. Taata Frans Emil Sillanpää tuota samaa todisteli aikanaan, kun nuoruusvuosistaan kirjoitti. Kylätie on siitä erikoinen voimatekijä, että se on samalla kertaa maisemaa ja toimintaa. Liikettä oli monenmoista, yksi erikoisimpia Rooman olympialaisiin valmistautuvan Simo Salorannan joutuva askellus ennen tosi koitoksia. Urheiluareenaksi tie kelpasi sitten meille muillekin pitkäksi aikaa.
Noiden vuosien aikana tulin tutuksi kävijäksi kylän kaikissa taloissa. Kotona minusta ei ollut vielä minkään tekijäksi ja vapautta oli, kunhan menemisen suunta oli tiedossa. Kylästä tuli kodin rinnalle uusien asioiden lähde, oppiympäristö arkeen ja ihmisiin. Kevätaamut olivat kevyitä kulkea, kesäpäivät pitkiä iltahämäriin asti, syysillat samettia ja talvipäiviä voi jatkaa kuunvalossakin. Näin jälkeenpäin ajatellen – kylänkäynnissä olin hyvä ja varsinkin kesäkausien aikana ehti vaikka mitä. Niin pitkiä kesiä ei enää valmisteta.
Hannu Rastas
Piikkiö-Seurasta
