Tervehditään, kiitetään ja tilanteen tullen pyydetään anteeksi. Ihan peruskäytöstapoja nämä ovat, eikö vain?
Kun koronakevät alkoi, huomasi selvästi miten ensin välteltiin. Eikä etäisyyksien pitäminen ollut meille edes kovin vaikeaa. Suomalaisethan ovat luonnostaan pidättyväistä kansaa. Tarinoita riittää siitä, miten vähänkin enemmän sosiaalisia ihmisiä pidetään melkein kylähulluina, kun “ne tuntee ja moikkaa aina kaikkia”. Tyypillisiä juttuja on siitä, miten hississä seistään lattiaa katsoen ja metsälenkillä vilkuillaan puiden latvoja tai vaihdetaan kulkusuuntaa, ettei vain tarvitse tervehtiä.
Jos siis käytiin kaupassa, niin koetettiin olla sielläkin kuin ei oltaisikaan. Kartettiin muita ja katse kiersi hyllynväleissä, ettei tulisi kohtaamista saati pelättyä lähikontaktia. Opeteltiin suorastaan korostetusti pitämään etäisyyttä muihin. Olihan siitä tiukat suositukset.
Mutta nyt on kesä, ja tuntuu, että jotain erilaista tässä ajassa on. Kun luvan perästä saakin olla muiden kanssa, niin se tuntuu mukavalta ja se näkyy.
Minusta tuntuu, kuin olisimme oppineet huomaamaan kanssaihmisiä vähän paremmin. Sosiaalisen kanssakäymisen merkitys on löytänyt ihan uuden arvon, kun korona-ajan rajoitukset poistuivat. Perheiden, sukujen ja kyläläisten kesken kontakteja on ehkä jopa aiempaa enemmän. Sauvossa esimerkiksi on järjestetty nyt jo useampi kiva kirppistely- ja kahvittelupäivä, mikä omalla tavallaan ilmentää ihmisten lähentymistä. Lounaskahviloissa näkee, miten mukavasti lounastajat ja kahvittelijat jutustelevat. Kesäkahviloissa ja – kojuilla maltetaan istuskella ja joku sananenkin sujuvasti vaihdetaan.
Voi olla, että huomio kiinnittyy nyt tähän, kun nähtiin aika jolloin oltiin omaehtoisesti tai pakotetusti eristyksissä. Joka tapauksessa tuntuu, kuin olisimme enemmän ihmisiä toisillemme. Tervehditään ja jutustellaan. Opimmeko siis keväällä väkisinkin jotain siitä, miten olla yhdessä, kun emme saaneet olla niin paljon yhdessä?
Siinä miten toiset ihmiset kohdataan, on varmaan ikuisen oppimisen paikka. Mutta jos koronaa on kiittäminen siitä, että opimme kohtaamaan toisiamme, niin hyvä juttu. Vaikka itsekin toisinaan vetäydyn mieluummin metsälenkille tai kipitän suorinta tietä kaupassa kassalle, niin kyllä ilahduttaa kun joku sanoo moi, moi.
Vielä kun tämän saisi siirrettyä someen, jossa ikävät lähestymistavat asiaan kuin asiaan ja tilanteeseen kuin tilanteeseen tuntuvat saavan koko ajan enemmän tilaa.
Taina Tukia
