Kukkia ja maalarinteippiä

0

Oma isoäitini, Sirkka-mamma, oli opettaja, jonka luona sain joka kesä viettää aikaa. En osaa sanoa mitkä niistä yhteisistä hetkistä olivat hänelle tärkeitä, mutta minulle ne olivat tärkeitä kaikki. Ihan jokainen. Muistan retket jokirantaan onkimaan, ja miten hän istui vahtimassa meitä lukien samalla kirjaa. Miten hän luki minulle ääneen tuntikausia kirjoja ennen kuin opin itse lukemaan. Tätä en itse muista, mutta äitini on kertonut, että mamma halusi opettaa minulle kukkien nimiä ja nimesi pihan kukat maalarinteipillä. Hän halusi siirtää tietoa minulle, niitä asioita, jotka olivat hänellekin tärkeitä. Ja minä kuuntelin.

Olen tämän kevään aikana päässyt pohtimaan enemmänkin isovanhemmuuteen liittyviä asioita. Olemme käynnistäneet kehittämishankkeen, jonka keskiössä ovat erityistä tukea tarvitsevat lapsenlapset, heidän isovanhempansa ja luonto. Pilottivaiheessa kevään aikana haastattelimme isovanhempia, jotta saisimme lisää tietoa heidän tarpeistaan. Kaiken tämän epävarmuuden ja koronan keskellä isovanhempien aito halu olla mukana erityistä tukea tarvitsevan lapsen elämässä, tukemassa häntä, on ollut liikuttavaa ja ihailtavaa.

Tuntuu lottovoitolta, että saan tehdä työtä isovanhempien ja lasten parissa. Luonto ja isovanhemmat tuntuvat jotenkin kuuluvan yhteen, niin lapsuudessani kuin nyt työssänikin, vaikka jokaisen isovanhemman suhde luontoon on tietysti yksilöllinen. Toivottavasti omien lastenikin isovanhemmat edelleen jaksavat ja haluavat istua siellä nuotion laidalla kohentamassa tulta. Tai istumassa tuntikausia laittamassa uutta matoa koukkuun, ihan kaikessa rauhassa. Ja toivottavasti minäkin sitten joskus omille lapsenlapsilleni.

Saija-Riikka Louhelainen

Kirjoittaja toimii hanketyöntekijänä Isovanhemmat ja lapset metsään! -kehittämishankkeessa.