Meillä saa syödä ennen ruoka-aikaa. Kun valmistelen ruokaa, pojat tulevat usein pyytämään jotain syötävää. Käteensä he saavat palan kasvista: porkkanaa, kukkakaalia, kurkkua. Puolikas kyssäkaali häviää nälkäisiin suihin, vaikka ruokaillessa menekki olisi murto-osa. Tuoreiden kasvisten määrää ruokavaliossa kasvaa huomaamatta eikä nälkäkiukkua ehdi syntyä.
Lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi. Niin kauan kuin lapseni eivät annostele ruokaansa itse, on mielestäni kohtuutonta vaatia heitä syömään lautanen tyhjäksi. Sen sijaan kannustan heitä tunnistamaan vatsan täyttymisen ja lopettamaan syömisen siihen. Ruoan oikea annostelukin vaatii harjoittelua ja jokainen ottaa joskus vahingossa liikaa, eikä siitä pidä mielestäni rangaista, vaan oppia ensi kertaa varten.
Nirsoilu on hyväksyttävää. Samanlaisesta ruokakasvatuksesta huolimatta toinen lapseni syö lähes kaikkea, mutta toinen on valikoivampi ja kategorisesti kieltäytyy maistamasta mitään uutta. Uusien kokeilujen ahdistavuuden minimoimiseksi, mitään ei ole pakko syödä, ja jo haistamisesta saa kehuja. Vaihtoehtoruokaa ei ole tarjolla, mutta pöydässä on aina jotakin mitä lapsi syö. Jos ei muuta, niin kurkkua ja leipää. Uusiin raaka-aineisiin saa totutella hiljalleen.
Lapset ja ruokakasvatus ovat eri perheissä erilaisia. Yhtä oikeaa tapaa ei ole, mutta rohkaisen tarkastelemaan usein kyseenalaistamatta periytyviä ruokakasvatuksen sääntöjä siitä näkökulmasta, tukevatko ne positiivista ruokasuhdetta vai aiheuttavatko ennemmin ahdistusta, usein niin lapselle kuin aikuisellekin.
Janni Haapaniemi
Kahden ihmistaimen ruokakasvattaja
ja kotitalousopettaja
