Varhaiskasvatuksessa puhutaan sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta, kunkin yksilöllisten vahvuuksien ja tarpeiden tunnistamisesta ja vahvuuslähtöisestä opetuksesta. Tavoitteena on, että kukin lapsi voisi kasvaa sellaiseksi, joka hän kokee olevansa, oman arvonsa tuntien. Luin juuri niin C.G.E. Mannerheimin kuin Michelle Obaman nuoruudesta. Kumpikin on kokenut erilaisuutta, kipua, surua, vaikeutta kasvaa tai saada olla oma itsensä täydessä rikkomattomassa rauhassa. Samalla luin pala kerrallaan myös Koutaniemen ja Leinosen ”Vahvaksi rikotut” -haastatteluteosta seksuaaliväkivallasta Suomessa. Painavampaa tekstiä en ole koskaan lukenut.
Kaikki tämä saa ajattelemaan sitä, miten kukin voisi todella kasvaa omaksi itsekseen? Tulla niin vahvaksi, ettei usko omaan itseen, omaan tapaan olla oikein ja oikeutettu omassa elämässään, puolustaa sekä henkisiä että fyysisiä rajojaan, milloinkaan horjuisi tai vaikuttaisi valintoihin? Ja kuinka kaunis maailma olisikaan, jos me kaikki kokisimme niin. Itsensä kanssa sovussa oleva kun ei koe tarvetta aiheuttaa kipua toiselle. Itseään arvostava arvostaa väistämättä myös kaikkea ympärillään ja välittää tätä rakastavaa arvostusta toiminnallaan huomaamattaankin.
Lyhyessä kolumnissa aihetta ei voi riittävästi puida, mutta toivon jokaisen ajattelevan sitä, onko juuri hän uskaltanut ja saanut olla se, joka haluaisi olla? Mielipiteiltään, ulkoiselta olemukseltaan, tunneilmaisultaan, elämän valinnoiltaan? Ja oletko osannut antaa myös muille tämän oikeuden?
Itse vahvasti esteettisenä nautin ja saan voimaa kaikesta kauniista. Haluan ympäröidä itseni niin materiaalisella kuin immateriaalisella kauneudella. Haen harmoniaa ja yhteisymmärrystä. Mutta kuinka paljon pinkkiä, kukkaa, kimalletta, kaunista sanaa ja ruusua voi suomalainen nainen itseensä ja ympärilleen kaataa ollakseen vielä uskottava ja hyväksyttävä? Kun sanon pienelle ihmiselle työssäni: ”Muista olla oma itsesi!”, osaanko näyttää siihen riittävää esimerkkiä? Ihailen esimerkiksi Maria Veitolaa ja Aira Samulinia, jotka pelottomasti toteuttavat itseään ja elämäänsä sellaisena kuin he sen oikeaksi kokevat. Ilman, että heidän täytyy arvostella muita matkallaan, nostaa omia valintojaan oikeiksi tai julistaa omaa totuuttaan. Moni muukin on löytänyt tapansa ”poiketa massasta” (kunpa koko termiä ei tarvittaisi), mutta liian usein vaikuttaa, että rohkeiden valintojen takana on koettua kipua, joka on loiventanut pelkoa erilaisuudesta.
Voi kunpa vielä näkisin sen maailman, missä oikeasti jokainen ”pieni” tulee vastaani juuri sellaista polkua ja sellaisella olomuodolla kuin omakseen kokee. Ilman väheksyntää, arvostelua, loukkaamista, luovuttamista tai rikotuksi tulemista. Hymyssä suin, omaa yksilöllistä valoaan säteillen. Kunpa rakkaus lisääntyisi niin, että tervehdimme yksilöllisyyttä ilolla ihastellen, emmekä enää tarvitse termiä ”erilaisuuden hyväksyminen”. Menenpä tästä toiveikkaasti laittamaan hiuksiini muutaman tekotimantin lisää.
Eliisa Gylén
Kirjoittaja on paimiolainen päiväkodinjohtaja, joka nauttii pohdiskelusta ja elämän monista väreistä.
