Kun astuin Helsinki-Vantaalle reilu kuusi vuotta sitten, oli helmikuu ja olin juuri lentänyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Oli syntymäpäiväni. Lentoasemalla satoi raskaasti lunta. En tiedä miten kuvailisin tunnetta, mutta en tajunnut missä oikein olen. Mitä tämä tarkoittaa? Lumisade ja kylmä viima oli ihan epätodellista.
Suomen kieli oli ihan käsittämätöntä. Olin aikaisemmin ollut ulkomailla, mutta lähinnä maissa, joissa kieli muistuttaa portugalia. En ymmärtänyt yhtään mitään kylteistä. Päässä pyöri taas, että missä minä olen ja mitä minä täällä teen? Tunne on aika avuton, kun ei ymmärrä mitään, eikä voi oikein edes päätellä, mitä asiat tarkoittavat. Kieli on vieläkin vaikeaa, mutta puhuminen ja lukeminen onnistuu jo.
Käsittämätöntä oli, että ihmiset ovat hajallaan. Maa on iso ja ihmisiä vähän ja jopa nämä vähät ihmiset asuvat mahdollisimman erillään. Ensin sitä en tajunnut miksi. Mutta suomalaiset tarvitsevat tilaa ympärilleen. Suomalainen haluaa syvälle metsään ja se rentouttaa. Portugalissa sitä pidetään vaarallisena, jos menee yksin metsään, voi jäädä metsäpalon ympäröimäksi. Olen pyöräillyt Suomen maaseudulla ja yhtäkkiä metsistä tulee vastaan huikeita isoja taloja. Kauppakeskuksissa on tyhjän näköistä, mutta se on ihan normaalia. Kaduilla ei jalankulkijoilla ole koskaan ruuhkaa, mutta Portugalissa yleensä aina. Metrossa täytyy pitää etäisyyttä, Portugalissa mennään kiinni kylkeen.
Suomessa on hiljaista. Helsingin keskustassakin voi kuunnella lintujen laulua, mikä on aika kummallista. Portugalissa kaupungissa on paljon ääntä – sekä autot, että ihmiset ovat kovaäänisiä. Jos et etene liikenteessä heti, jo kahden sekunnin päästä joku tööttää. Suomessa se on aika raju ele ja sitä pidetään aggressiivisena.
Jalkapallovalmentaja miettii paljon jalkoja. Suomessa kaikilla on isot jalat. Suomessa on yleistä, että 13 -vuotiaalla pojalla voi olla jo yli 40 oleva jalka. Miesten jalan koko on yleisesti 43-47. Portugalissa jos on 44 kokoinen jalka, niin se on todella iso. Olen Portugalissa pitkä ja isokokoinen ja täällä olen keskimittainen. Jotkut portugalilaiset käyvät ostamassa nappulatossut lasten osastolta, koska pienimmät aikuisten koot ovat niin isoja ja leveitä.
Suomessa on siirrytty melkein pelkästään luottokortteihin. Yhdenkin euron maksut maksetaan kortilla. Portugalissa pitää olla kukkaro ja kuljetat mukana kolikoita. Maksutapahtumaan kuuluu setelit ja kolikot. En tiedä onko kyse siitä, ettei olla digitalisaatiossa niin pitkällä, mutta maksutapahtuma on tärkeä. Siihen kuuluu puhuminen ja kolikoiden vaihtaminen. Myös yhden sentin palauttaminen on tärkeää, täällä ei edes ole niitä. Suomessa kassalla ei tarvitse puhua mitään, jos ei halua.
Elämä on erilaista eri paikoissa. Nykyään en enää edes ajattele edellä kertomiani asioita, vaan olen tottunut niihin. Sellaista on elämä.
Andre Miranda
Kirjoittaja on Sauvossa ja Paimiossa toimivan Peimari United jalkapalloseuran valmentaja.
