Yhtenä lauantaiaamuna niiden läpi Paimionselälle katsellessani päähäni pälkähti kuitenkin jotenkin lohduton ajatus. Ostanko enää ikinä uusia kiikareita, vai mennäänkö nämä kaulassa sille viimeisellekin linturetkelle? Onko tämä viimeinen kerta kun iloitsen siitä, että näen minulle niin tärkeät linnut entistä paremmin?
Eihän tuollaisia pitäisi miettiä. Vaikka ikä ei olisikaan pelkästään numeroita, niin ainakin jonkun satunnaisen tarvekalun käyttöikä on sitä. Ajatus loppuelämän kiikareista kuitenkin nosti taas yhdellä uudella tavalla esiin sen, että alkaa tässä jo vähän kypsemmällä iällä olla. Olen elämäni aikana ostanut varmaan viidettoista kiikarit ja nämä saattavat olla viimeiset. Olkoon sitten niin. Yritän totutella ajatukseen.
Jos oikein alkaa niiden kiikarien kanssa ahdistaa, niin voihan sitä aamulla hampaita harjatessa tietysti nauttia ajatuksesta, että tulen elämäni aikana ostamaan vielä tosi monta hammasharjaa. Parasta kuitenkin olisi unohtaa sekä tavarat että numerot ja ottaa ihan vaan rennosti niin pitkään kuin pystyy. Taidan keskittyä jatkossa siihen.
Mutta te siellä vanhustenhuollossa, pitäkää varmuuden vuoksi jonkinlaista valmiutta yllä. Kyllä täältä tulossa ollaan. Sitten joskus pitkähkön ajan päästä, kun kiikarit eivät enää nouse silmille.
Jari Kårlund
