Saila ja Petteri Strikwerdan esikoinen Viljami oli vuoden ikäinen, ja pariskunta halusi muuttaa lähemmäksi isovanhempia Suomeen tai Hollantiin. Paikaksi valikoitui Suomi.
Kului muutama vuosi kun perhe katsasti minne asettua ja mistä löytyisi perheelle pysyvämpi kotipaikka. Työt toivat Varsinais-Suomeen ja kotipaikaksi valikoitui Paimio, sopivan läheltä Turkua ja pääkaupunkiseutua, ja kuitenkin ”vähän landelta”. Perheen nuorempi poika Veeti oli kymmenen päivän ikäinen, kun muuttokuorma tuotiin Saaren alueelle nelisen vuotta sitten.
Sailan vanhemmat Pirkko ja Aimo Pusa muuttivat pikkuperheen perässä Lahdesta Paimioon vuoden 2019 heinäkuussa.
Muuttoa edelsi reilun vuoden mietintäaika, sillä Aimo-ukki sairastui ja toipumisen aikana omakotitaloasuminen näytti Pirkolle vaikeita puoliaan. Oli hoidettavana iso puutarha, sitten lumisen talven pihatyöt ja kodinkoneitakin hajosi peräjälkeen. Kävi ilmeiseksi, että naapuriavun varassa ei pitkään pärjää, ja samaan aikaan nuorimman tyttären perhe pienokaisineen kaipasi välillä isovanhempien apua.
– Tarrasin siihen ajatukseen kiinni, että täällä ovat nyt nämä pienimmät lapsenlapset, ja heidän avullaan minäkin pysyn virkeämpänä, kertoo Pirkko pariskunnan ratkaisusta muuttaa Lahdesta Paimioon ja kerrostaloon Vistalle.
Pariskunnan kolmesta lapsesta poika asuu edelleen Lahdessa ja toinen tytär asuu Kuopiossa. Molemmissa näissä perheissä lapsenlapsetkin olivat jo isompia.
Sailan perheen tilanne siis veti puoleensa, ja ratkaisu ei ole kaduttanut. Ei senkään puolesta, että Pirkko ja Aimo tiesivät omasta kokemuksesta, että isovanhempien apu voi olla monessa kohden tärkeää.
Pirkko muistelee, että Sailan syntymän aikoihin Aimo oli kolme kuukautta töissä Ranskassa ja ylipäätään työ vei puolisoa pitkin Eurooppaa. Kun koti oli Lahdessa ja isovanhemmat Oulujärvellä, ei sinne niin vain soitettu, että ”en saa lapsia hoitoon, voitteko tulla auttamaan”.
Isovanhemmat ovat nyt tiivis osa tyttären perheen arkea Paimiossa. Yhteydessä ollaan päivittäin, ellei kasvokkain, niin sitten tulee soitto puolin tai toisin. Pirkosta on tullut Aimon omaishoitaja, ja tyttären perheen läheisyys tukee häntäkin. Koulun syksyllä aloittanut Viljami menee lähes joka päivä koulusta mummille ja ukille. Syö heidän kanssaan välipalaa, tekee läksyt, yhdessä ulkoillaan ja pelaillaan. Veeti on tietenkin vielä päivähoidossa, mutta välillä molemmat pojat kyläilevät ja yökyläilevät mummin ja ukin luona.
Yhdessä ollaan paljon, eikä vain siitä syystä, että tarvittaisiin apua. Nytkin kesällä tehtiin päiväretkiä kuudestaan, esimerkiksi saaristoluontoon. Aimo-ukille meri on lapsuudesta tärkeä ja veneitä ja rantoja on kiva käydä yhdessä katsomassa.
– Meillä on vapaus molemmin päin siten, että tehdään ja ollaan yhdessä juuri sen verran kuin halutaan, eikä ole ainakaan vielä ruvennut nyppimään, naurahtavat äiti ja tytär.
Saila työskentelee musiikinopettajana Kaarinan lukiossa ja Petteri toimii kolmivuorotyössä kehitysvammaisten ohjaajana Naantalissa. Isovanhempien, varsinkin tietenkin Pirkon apu on monin tavoin arvokasta päivittäisessä arjessa. Samalla jatkuva yhteydenpito antaa Pirkolle voimia jaksaa omaishoitajana.
– Eniten ainakin minä arvostan tässä sitä, että meidän pojilla on tässä lähellä isovanhemmat, joiden kanssa ollaan läheisesti tekemisissä. On yhteys, sanoo Saila ja Petteri, jonka vanhemmat asuvat edelleen Hollannissa, nyökyttelee.
Kuvaavaa on, että vaikka mummi ja ukki ovat mukana arjessa melkein joka päivä, silti voi käydä niin, että jos toinen poika on ollut tänään mummilla ja toinen ei, niin kohta kuuluu ”mäkin haluun mummille”.
Pirkko kertoo, että muutto Paimioon oli tietenkin iso muutos, mutta sitä helpotti kokemus useammasta aiemmasta muutosta ja siitä, että Lahteen pääsee kuitenkin näppärästi käymään. Kerrostalossa naapureiden vastaanotto oli lämmin. Omaishoitajana hän on tyytyväinen siihen, miten omaishoitajilla on säännölliset terveystarkastukset ja jaksamista kuulostellaan säännöllisesti.
– Todella hyvin on terveydenhoidossa kohdeltu, siitä suuri kiitos, sanoo Pirkko.
– Täällä kanssakäymisessä on muutenkin poikkeuksellista se, että kaikki tervehtivät, no ainakin melkein kaikki. Lahdessa asuimme 45 vuotta, eikä siellä päin tervehditty toisia ollenkaan niin kuin täällä. Sekin tuo sellaista yhteenkuuluvuuden tuntua.
Petteri Strikwerda nostaa esiin sen, että heilläkin koko perheen viihtymistä Paimiossa on edesauttanut maalaiskaupungin yhteisöllisyys.
– Jos vaikka uimahallilippu unohtuu kotiin, niin sanotaan, että tuot ensi kerralla. Tottakai joissain asioissa näkyy, että on vähän vaikea päästä sisälle asioihin, kun jotkut ovat asuneet pitkään ja on omat verkostot ja kuviot. Mutta plussapuolella ollaan kuitenkin.
– Se tosin olisi upeaa, jos Föli ulottuisi tännekin, lisää Saila.
Asumisen hyviin puoliin pariskunta listaa myös monet harrastusmahdollisuudet.
