Kuulostaako tutulta? Olen usein tilanteessa, jossa odotetaan herneiden nenästä poisvetoa. Tai ainakin sen yrittämistä. Tilanteiden selvittelyä, tunteiden näkyväksi saamista, pahoittelua, tasoittelua ja uuteen toiveikkaasti astumista. Herne on joka kerta erilainen, mutta aina se tungetaan nenään samasta syystä: minusta tuntuu, että minua loukataan.
Loukkaantumisen syy vaihtelee. Yleisimmät näyttäisivät olevan, että henkilö kokee, ettei häneen luoteta. Tai ettei hänen koeta olevan riittävän hyvä. Tai että hän ei kuulu joukkoon eikä saa samaa arvostusta kuin muut. Usein myös omataan vahva käsitys jostakin asiasta ja koetaan loukkaantumista, jos toinen kertoo asian voivan olla toisin. Tai koetaan, että minua jotenkin määräillään ja komennellaan.
Olen kehittänyt itselleni herneallergian. Kun niitä työntelee omiin sieraimiinsa riittävästi elinvuosiensa aikana, saa jonkun sortin fylaktisen shokin ja ainakin minulla se on johtanut tarpeeseen pitää sieraimeni herneettöminä. Bongaan herneet jo ilmasta ja kiirehdin haaveineni niiden eteen, ennen kuin ne ehtivät kohteeseensa. Tästäkin syystä herne-etymologian pohdinta on äärettömän kiinnostavaa. Ja terveellistä.
Vuorovaikutus sinällään on monimutkaisin prosessi, jota maa päällään kantaa. Me luemme ensisijaisesti tunteet eleiden, ilmeiden, äänensävyn ja kehon kielen kautta. Varsinainen sanallinen viesti voi jäädä hämäräksi, jos keskustelijoiden välillä on epäluottamusta tai jommankumman mielentila on hauras, kiihtynyt tai lukossa. Vielä kun lisätään tähän käsitys omasta itsestämme, piilossa olevat tunteet, pelot sekä vaihteleva kyky uskoa itseensä, ymmärtää laajasti ja olla vuorovaikutuksessa, saadaan palikat, joista voisi jo ennakolta nähdä, tarvitaanko hernepurkkia vai ei. Yksikin negatiivinen kallistus näissä, valmius epäillä hyvää tarkoitusta, niin hernekeitto on valmis.
Elämä olisi niin kovin helppoa ja mukavaa jos herneitä ei tarvittaisi. Jos pysähtyisimme OMAN negatiivisen tunteemme kohdalla pohtimaan sen syntyperää: onko tämä herne nyt varmasti tuon toisen minulle työntämä? Vai taioinko sen itse omista tunteistani? Ja ymmärtäisimme kriittisesti uskoa, että yleensä nuo toiset eivät kuljeskele työntelemässä herneitä nenäämme saaden siitä tyydytystä. Voisimmeko kysyä mitä tarkoitit? Voisimmeko pyytää anteeksi ja kertoa, että minulle tulee tästä valitettavasti sellainen olo, että? Voisimmeko hiljentyä tunteemme äärelle, antaa sille rauhan ja armon, ja palata vuorovaikutukseen kirkkaammin mielin? Luottaen siihen, että tuo toinen ei nyt varmaankaan tätä tunnetta halunnut minussa herättää, jotain en nyt ymmärrä ja palaan selvittämään sen.
Persoonallisuustyypistäkin riippuu, mitä herneelle vaistomaisesti teet. Työnnätkö suoraan sieraimeen tai kumpaankin vai märehditkö sitä viikkotolkulla? Vai oksennatko saman tien voimalla takaisin? Pureskeletko tietokirja toisessa kädessä ja puukko toisessa? Nieletkö sujuvasti ja mietit seuraavat vuodet mikä vatsassa vääntää? Suurennatko suurennuslasilla vai heitätkö suoraan vasemman olan yli hetteikköön? Netissä vilahti silmieni eteen kuva suojaimista sieraimiin, joilla vältetään herneen uppoaminen syvälle. Niitä ei kuitenkaan ole vielä massatuotannossa, joten täytynee tyytyä puhumaan aiheesta ja piilottamaan kaikki hernepurkit. Mikäli eivät edes tällä hetkellä päivittäisessä käytössä olevat hengityssuojaimet estä herneiden vilahtamista sieraimiin, taidan siis toiveikkaasti toivottaa herneetöntä loppuvuotta kaikille!
Eliisa Gylén
Kirjoittaja on ”rauhaa, vain rauhaa” -toivova
paimiolainen varhaiskasvattaja.
