Kaikenlaiset tunteet elämän edessä on sallittuja ja mahdollisia. Itse huomaan näin vuoden loppua kohti, että pimeys ja kello iltaseitsemän tähtitaivas tuo kummaa lohtua. Ei tarvitsekaan puuhastella ja jaksaa, vaan on myös okei ja sallittua laittaa villasukat jalkaan ja mennä nukkumaan kahdeksalta, jos kerran väsyttää ja nukuttaa. Positiivisin ja energisinkin tyyppi tarvitsee latautumisaikaa ja silloin sitä on hyvä huomata antaa itselleen.
Talven pimeys suo meille kohdan mennä itseemme päin, laskeutua kodin rauhaan, lujittaa tärkeimpiä ihmissuhteita ja antaa ajatusten vaellella sinne minne ne eivät intensiivisissä toimintapäivissä ehdi. Sallimmeko itsemme rauhoittua ja oleentua?
Yritän itse välttää valittamista ja marisemista, koska koen sen olevan omalla kohdallani laiskaa ajattelua ja itseni uhriuttamista. Tässä taannoin kävi kuitenkin niin, että koin valtavan palkitsevan valittamissession ystäväni seurassa. Narisin ja marisin ihan kaikesta mistä nyt ihminen voi keksiä valittaa.
Ystäväni kuunteli ja välille nauroimme valitushyökyaaltoni hölmöyttä – ja sitten jatkoin marmatusta. Valitusmonologini jälkeen ystäväni totesi, etten oikeastaan valittanut vaan kerroin asioita, joiden laita oli toisin kuin toivoisin, enkä ollut vielä ratkaisemisen kohdassa.
Joskus vaan pitää päästellä höyryjä ja niitähän on tänä vuonna ehtinyt kertyä. Jos pimeys suo rauhaa ja sisäänpäin katsomista, niin hyvän ystävän seura antaa toiset silmät ja uuden perspektiivin ja jonkun, jonka kanssa jaksaa aikojen rankkuuttakin silloin, kun valituksien maljaa tarvitsee tyhjentää. Mielellään villasukat jalassa.
Hanna Mäkinen
