Ihmisen historiassa on useita valonkantajia, joiden valossa kuljemme yhä tuhansien vuosien jälkeenkin. Jouluna juhlimme yhtä heistä, vaikka vietämme myös vahvasti kulttuurista juhlaa. Jokaisessa valonkantajassa, uskontokunnasta riippumatta, on ollut sitä lämmintä viisaan sydämen valoa, jota myös kokoontuminen rakkaiden kanssa yhteen ja erityisesti lasten seura, ympärillemme säteilee. Me tunnemme sen soluissamme ja saamme rakkauden voimaa arkeemme.
Tänä jouluna tuon valon kokemisen merkitys korostuu. Pandemian varjossa mietimme miten viettää joulua turvallisesti, kuinka moni voi tulla, kenen luo voi mennä, voiko joulupukkia pyytää kotiin, miten mahdutaan pöytään turvavälein… Joulu on joka vuosi perinteineen odotettu vuoden huipennus, joka ei oikein sietäisi rajoituksia ilman mielialan laskua. Valon kokemisen merkitys siis vain vahvistuu. Sisäinen, sydämen valo on se, joka meitä kantaa yli haastavampien aikojen.
Toisaalta koen, että tuota valoa on tullut lisää. Kun covid-19:sta viruksen välttäminen on läsnä arjessamme, olemme myös sinnikkäästi kehittäneet tapoja olla yhteydessä ja välittää toisistamme rajoitteista huolimatta. Rakkaus ja toisten huomioonottaminen vaatii meiltä nyt hieman vaivannäköä ja se on tehnyt meille hyvää. Mietin jo viime vuonna, laitanko joulukortteja enää, kun se tuntuu olevan katoava perinne. Eräs kollega totesi, että tänä vuonna ainakin lähetetään, nythän se vasta ilahduttaakin! Totta. Tonttuilin myös viikonloppuna ystävien luona maskin suojaamana. Se tuntui tympeältä, mutta jokainen kohtaaminen oli yhtä voimaannuttava kuin aina ennenkin. Moni on oppinut ottamaan etäyhteyksiä kotonakin ja videopuheluiden suosio on kasvanut. Kun tapaamme vain lyhyesti, osaamme nauttia siitä hetkestä. Kaivattu oppi kiireen oppineille.
Oliko tämä se oppi, jota valonkantajat haluaisivat meidän poikkeusajasta oppivan? Oppia olemaan pelkäämättä tulevaa tai tilanteen kestoa, olla voivottelematta ja juuttumatta vaikeuksien pohtimiseen? Nähdä valo pimeässä?
Me suomalaiset varsinkin osaamme voivotella. Olen huomannut, että jokainen syksy on mielestäni jotenkin ”raskas” Ja joka uusi vuosi toivon helpompaa vuotta. Voi pienen ihmisen vaikeuksiin takertuvaa mieltä. Helppoahan olisi nytkin juuttua rutisemaan joulun rajoituksista, erilaisuudesta ja maskien käytön tukahtuneisuutta.
Lasten valo ei ole tänäkään aikana himmentynyt mihinkään. He näkevät ympärillään maskeja ja visiirejä, eivät pääse suurille synttäreille tai vierailuretkille. Silti he iloitsevat, pienistä ja meille aikuisille monesti huomaamattomista asioista. En ole kuullut yhdenkään lapsen voivottelevan tilanteen raskautta, mutta päivittäin kuulen heidän iloitsevan jostain: uusista villasukista, onnistuneesta askartelusta, hyppimisen riemusta, hetkellisestä lumentulosta, joulukalenterin yllätyksistä, riemukkaasta leikistä ystävän kanssa.
Kaikki he ovat mahdollisia uusia valonkantajia. Kunhan vain eivät oppisi meidän aikuisten tapaa huolehtia, murehtia, harmistua asioista, joille emme mitään voi. Kun he saavat säilyttää tuon sisäisen energian, positiivisuuden, uskon hetkeen ja hyvään. Nähdä ilon ihan pienessä, kuten Katariina Mikkola kolumnissaan niin lämpimästi hiljattain kirjoitti. Ihan pienessä hetkessä, joka on sydämessä suurempi kuin se pitkältä tuntuva hetki, jonka korona-aika nyt kestää.
Joulun tähti valaisee meitä kaikkia ja varsinkin lapsista se kumpuaa voimalla takaisin. Valoisaa ja sydämellistä joulua meille kaikille!
Eliisa Gylén
Kuva Lempilän päiväkodin joulusta.
