Kun lapselta kysyy, mitä hän harrastaa, vastaus voi olla: käyn musiikkiopistossa huilutunneilla. Sepä hienoa, ajattelee kysyjä, ja näkee sielunsa silmin lapsen taapertavan kerran viikossa pitkin Sähköyhtiöntietä. Hieman valistuneempi kysyjä ehkä lisää, että onneksi huilu on aika pieni soitin, sitä on kevyt kantaa.
Lapsi sen sijaan tietää, että huilutunneilla käyminen on paljon muutakin kuin jokaviikkoinen taaperrus musiikkiopistolle. Hän soittaa myös kotona, ainakin pari kolme kertaa viikossa, sillä soittotunneilla annetaan kotiläksyjä. Soittamista kun täytyy harjoitella myös itsekseen. Kuten koulussa: uuteen asiaan tutustutaan opettajan johdolla, mutta mieleen painaminen, muistaminen, oppiminen täytyy tehdä ihan itse. Ja siihen ainut konsti on toistaminen, kertaaminen, harjoittelu. Muuten eivät aivot, silmät, korvat ja sormet opi tekemään yhteistyötä.
Lapsen huilunsoitonopettaja tietää, että viikoittain toistuvan soittotunti + kotiharjoittelu -kaavan takana on isompi kuvio. Ei kuitenkaan mikään salajuoni, vaan vuosisatojen aikana kehittynyt ja edelleen toimivaksi todettu mestarilta kisällille -traditio. Miten huulia pidetään ja sormia liikutellaan, jotta huilusta lähtisi kaunis ääni.
Musiikkiopiston opetussuunnitelma tietää, että pienistä askelista muodostuu suuri, harkittu kokonaisuus: taiteen perusopetuksen laajan oppimäärän opinnot musiikissa. Niihin sisältyy kaikki edellä mainittu ja lisäksi yhteissoittoa, kuorolaulua, musiikin teoriaa ja historiaa. Tärkeä osa soittamista on esiintyminen! Niin joulusoitot perhepiirissä kuin edustustehtävät, kuten vajaa viikko sitten Paimion itsenäisyysjuhlassa. (Tallenne on muuten edelleen nähtävissä kaupungin nettisivuilla)
Paimion musiikkiopiston opetussuunnitelman alusta löytyy tehtävämme tiivistettynä: ”Leikin avulla alkuun, pienten kappaleiden avulla eteenpäin ja vähitellen itselliseksi soittajaksi!”
Elina Jaanu
Kirjoittaja on työskennellyt Paimion musiikkiopistossa vuodesta 1996.
