Osallistuin opiskelijoiden kanssa Turun yliopiston järjestämään Rakentava vuorovaikutus -työpajaan etäyhteydellä. Pajailtapäivä oli onnistunut, mutta herätti taas ajatuksia siitä, miten tämä aika vaikuttaa ihmisten väliseen yhteyteen. Kuluneen vuoden aikana oppitunnit, palaverit, vanhempainillat ja opettajainkokoukset on pidetty Meetissä, Teamsissa ja Zoomissa. Puheviestinnän kurssinkin pidin etäyhteydellä. Etätapaaminen voi olla antoisa, hyvin järjestetty ja myös vuorovaikutteinen. Jotain siitä kuitenkin puuttuu.
Kun siirryimme koulussamme etäopetukseen noin kolmatta kertaa, päätin pyytää opiskelijoita pitämään kameraa enemmän päällä. Sain tästä aluksi nihkeää ja myöhemmin myös myönteistä palautetta. Jollekin tieto siitä, että tervehdimme toisiamme kameran kautta tunnin alussa, on ollut syy nousta sängystä ja pukeutua. Toinen harmitteli sitä, että jos edes opettajilla ei ole kamera päällä, keskittyminen asiaan on vaikeampaa. Siispä olen näyttänyt tapettimme, kahvikuppini ja sekaiset kirjakasani (taustakuvan käyttö ja taustan sumennus hidastavat yhteyttä liikaa). Vähitellen meille on syntynyt myös omat tapamme lisätä vuorovaikutusta ruudun kautta monilla pienillä keinoilla.
Nuorten kokemuksia koronasulkujen ajasta kannattaa kuunnella. Niistä välittyy myönteisiäkin asioita: on nautittu lisääntyneestä ajasta perheen kanssa ja opiskeltu rauhassa. Paljon on koettu myös pahoinvointia, kodin ongelmien kärjistymistä, yksinäisyyttä ja oppimisvaikeuksien kanssa kamppailua. Näissä asioissa varmasti riittää työstämistä pitkään. Kun tuntuu, että auttaminen on vaikeaa, on hyvä muistaa, että ainakin kuunnella voi aina.
Tällä hetkellä opiskelemme koululla. Tuntuu hyvältä, että katseen voi kohdistaa toisen silmiin. Maskin takaakin hymyilevät silmät huomaa helposti.
Katariina Mikkola
Kirjoittaja on äidinkielen ja
kirjallisuuden lehtori.
