Näytelmää varten tarvitaan lähes 30 asua, joten yksin en urakkaan olisi uskaltautunut. Onneksi Selkussa riittää moniosaajia ja sain avukseni loistotiimin! Esittelin joukoilleni kansiollisen lyijykynäluonnoksia ja kuvakaappauksia ja kuten arvelinkin, ideat alkoivat heti jalostua. Pystytimme teatterille ompelimon ja aloimme kokoontua vaihtelevin kokoonpanoin. Tiedonkulkua varmistamaan perustettiin WhatsApp -ryhmä, jossa hommia jaettiin kiinnostuksen, osaamisen ja arkielämän aikataulujen mukaan.
Tiukan koronavuosi näkyi näytelmäbudjetissa ja tiesimme, että ideoiden toteuttaminen vaatisi tavallista enemmän kekseliäisyyttä ja kierrätystä. Alkuun päästyämme päätimme kokeilla, pystyisimmekö valmistamaan koko puvustuksen kierrätystavarasta. Ajatuksen ekologisuus viehätti. Kolusimme sekä omat että teatterin varastot ja huomasimme, että materiaalia löytyi kyllä. Yksittäisiä vaatteita ja esineitä huhuiltiin somessa ja etsittiin myös kirpputoreilta.
Kierrätystavaran hyödyntäminen teatterissa on yllättävän helppoa, sillä oikeiden vaatteiden ja esineiden sijaan teatterissa luodaan vain illuusioita vaatteista ja halutusta tyylistä. Kaikki keinot ja materiaalit ovat siis sallittuja. Kirpputoritakin voi muokata poliisin univormuksi napeilla, nauhalla ja pillillä ja viktoriaaninen vannealushame syntyy verhoista ja verhovaijerista. Taskukellonkin voi askarrella itse ketjusta ja vanhoista mitaleista. Iki-Selkulaiseen tyyliin, emme tavoitelleet epookkia, vaan sadunomaista ja toimivaa kokonaisuutta 1800-luvun twistillä. Oikeilla virikkeillä katsojan mielikuvitus täydentää kyllä kokonaisuuden.
Parin kuukauden aherruksen jälkeen urakkamme alkaa olla voiton puolella ja hauskalta näyttää! Toistaiseksi olemme ostaneet uutena vain nauhoja, kahdeksat pohjalliset, ja puolitoista metriä kangasta. Tervetuloa katsomaan, mitä me olemme saaneet aikaan.
Anu Lehtonen-Sonkki
Kirjoittaja on teatterin luova sekatyöläinen, joka ei epäröi hoitaa vauvaa, jonka äiti osaa kaavoittaa ja ommella paitapuseron.
