On onnellista, jos kuolema voi tulla rauhassa, jopa toivottuna. On surullista, mutta myös onnellista, jos saa hyvästellä läheisensä. Kuolinvuoteella voi sanoa tärkeitä sanoja, mutta kiitollinen voi olla siitäkin, jos ei ole enää mitään uutta sanottavaa, vaan asiat on sanottu jo aiemmin.
Siispä haluaisin kertoa läheisten tärkeydestä, puhua ristiriitaisistakin asioista, itkeä ja nauraa yhdessä, ojentaa kukkakimpun ja keittää kupin kahvia silloin, kun vielä olemme täällä. Koska lähdön hetkeä ei tiedä kukaan, eikä sitä, saako edes elää saattohoidon vaihetta.
Läheisen kuolema herättää myös ajatuksia omasta kuolevaisuudesta. Siitä, miten lyhyt pitkäkin elämä kuitenkin on ja miten iso osa siitä on joka tapauksessa jo eletty. Edeltävän sukupolven lähtö ennen itseä on luonnollista, mutta siirtää samalla myös itseä lähemmäs kuolemaa.
Kun käsittelee lapsen kanssa läheisen kuolemaa, elämänkaaren molemmat päät ovat erityisellä tavalla läsnä. Lapsen suru on riipaisevaa, mutta on tärkeää kohdata yhdessä se, että elämään kuuluu myös kuolema.
Nelivuotias totesi minulle reippaasti, että hänelle tärkeä ihminen kuolee kohta. Kysyin, miltä se sinusta tuntuu. Lapsi käänsi tarmokkaasti molemmat peukalonsa alaspäin. Yhdessä mietimme sopivaa laulua lähtijälle ja pääsimme sen vielä laulamaan hänelle.
“Etkö ymmärrä / mitä sulle lausuin / kerran vielä mä kuiskata sen voin. / Että sullekin / uudet leikkini näytän / siihen vielä mä lisäisin / että sinusta välitän.”
Katariina Mikkola
