Moni sanoo ahdistuvansa ilmastokriisin uutisoinnista. Ei ole kiva katsoa uutisia, kun rankkasateet ovat nostattaneet tulvia, hirmumyrskyt huuhtoneet kokonaisia kaupunkeja tai maastotulipalojen liekit hävittäneet kaiken elävän maisemasta. Odotamme tuoreimman ilmastoraportin tuloksia, luemme niistä uutisia ja jatkamme elämää samanlaisena.
Taannoin kuuntelin työmatkalla radiota. Aiheena oli ilmastonmuutos ja vieraana nuori nainen faktoineen. Kiinnitin huomiota vieraan ääneen, joka oli hyvin voimakas. Mietin, miksei kukaan aikuinen puhu yhtä voimakkaasti ilmastoasioista?
Voin vaan arvata, mistä nuorten voimakas ääni ja tahto kumpuavat. He ovat vihaisia siitä, että me olemme kuluttaneet ja riistäneet maapallomme tähän kuntoon. Ja ennen kaikkea he ovat kyllästyneitä päättäjien jahkailuun ja toimettomuuteen. Niin oli Greta Thunbergin YK:n alaisessa nuorten ilmastokokouksessa Milanossa viime viikolla. Hän haukkui maailman johtajat katteettomista lupauksista ja osoitti kritiikkinsä eritoten Britannian pääministeri Boris Johnsonille ja Yhdysvaltojen presidentti Joe Bidenille. Kummatkin ovat puhuneet niitä kuuluisia kauniita korulauseita ja unohtaneet todellisuuden tyystin. Greta näkee vielä toivoa tulevaisuudessa ja penää pikaisia muutoksia passiivisilta maailman johtajilta. Emmekö me aikuiset näe toivoa vai mikä saa meidän vaikenemaan?
Ilmastokriisistä keskustelu kääntyy liian usein vastakkainasetteluksi, joka ei johda mihinkään. Usein se myös junnaa paikoillaan keskittyen edelleen siihen jonninjoutavaan keskusteluun, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Päättäjien keskustelut ilmastokriisin toimenpiteistä on kuin katsoisi Beavis ja Butt-Headin minuutista toiseen kestävää hekotusta. Tyhjää ja mitäänsanomatonta.
Greta saa puheellaan joka kerta kylmät väreet selkäpiihin, mutta päättäjien puheet ja teot ovat harmaita ja ponnettomia. Meillä on yksi koti, jonka nimi on maapallo ja josta huolehtiminen pitäisi olla kaikille selvää.
Anni Himberg
