Kun aletaan valmistaa ihan oikeaa teatteriesitystä, eteen tulee valtavasti lisää opittavaa. Aikataulu on tiukka ja paikalla on oltava. Pitää opetella repliikit ja huolehtia omasta tarpeistosta. Näyttämöllä sataa ohjeita: ”Muista puhua katsojia kohti!”, ” Käänny yleisön kautta!”, ”Äänen pitää kuulua takariville!”, ”Katse ylös, että ilmeet näkyvät!” ja se pelottavin ”Jos jotain puuttuu tai unohtuu, improvisoi!”. Ihan hirveästi muistettavaa!
Vuosia mukana olleena aikuisena on ihanaa kuunnella miten isommat teatterilaiset opettavat pienempiä. Puheissa vilahtelevat keskittymisrauhat, tarpeistolistat ja kampausvuorot. Isommat rajaavat pienempien silmät, oikovat roolivaatteita ja rohkaisevat jännittäjiä. Kolmannen kellon soidessa takatilan pimeydessä kuuluu vielä viimehetkillä kuiskattuja muistutuksia tarpeistosta ja äänenkäytöstä. Esityksen jälkeen kavereilta sataa myös kehuja ja selkääntaputusta. Pienetkin edistysaskeleet huomataan. ”Hienosti hidastit puhetta”, ”Hyvä uusi ele sulla, pidä se!”
Hyväksi näyttelijäksi kehittyminen vaatii paljon työtä ja ryhmän tukea. Joku oivaltaa nopeasti ja on näyttämöllä kuin kotonaan, mutta enemmistö taistelee monta vuotta ujouden, äänenkäytön, artikulaation ja muiden haasteiden kanssa. Halu oppia ja esiintyä on kuitenkin vahva ja se hetki, jolloin lapsi tai nuori viimein löytää itsensä näyttelijänä, on aina yhtä ihmeellinen ja kaunis. Yhtäkkiä näyttämöllä seisookin nuori, joka säteilee itsevarmuutta ja tietää tarkkaan mitä tekee. Uusi tähti on syttynyt.
Se hetki nostaa kyyneleet silmiini joka kerta.
Anu Lehtonen-Sonkki
Kirjoittaja ajaa mummona joulujunaa Pähkinänsärkijässä ja pusuttelee ihan sujuvasti myös lainalapsia.
