Pelin käynnistyttyä ensimmäinen ajatukseni oli, että vau! – täällähän on mahtava meininki ja intensiteetti! Seuraava ajatus oli, että hetkinen, kumpaakos joukkuetta nyt kuuluisi kannattaa?
Saman ongelman kohtasin joskus muinaisella pronssikaudella, kun TPS ja TuTo pelasivat yhtä aikaa SM-liigassa.
Lauantaina oli kuitenkin yllättävänkin helppoa asettua neutraaliksi tarkkailijaksi – mitä toimittajan työ edellyttää – mutta silti uppoutua vahvasti Haka–PKS pelin mainioon tunnelmaan ja tuoksinaan.
Paimiolaisen jääkiekon ja urheiluviihteen kannalta on erittäin hieno juttu, että paikkakunnalla on jääkiekon paikallisderbyjä. Uskallan väittää, että noin 10 000 asukkaan haarukassa ne ovat Suomessa todella harvinaisia.
Jos olette toista mieltä, niin nimetkää joku toinen Paimion kokoluokassa oleva kaupunki, missä pelataan jääkiekon II-divisioonan paikallispelejä. Paimio saattaa todellakin olla ainoa.
Paikallispelit menevät tunteisiin. Se on tietyssä mielessä hyvä, mutta toisaalta myös huono asia. Huono siinä tapauksessa, jos vastustajan kunnioittaminen katoaa. Urheilun yksi ikiaikaisemmista ja tärkeimmistä säännöistä on vastustajan kunnioittaminen. Eikä se koske pelkästään pelaajia, valmentajia ja seurakoneistoja, vaan myös lajia seuraavaa yleisöä.
Urheilu on leikkiä, joka sallitaan myös aikuisille, ja sellaisena se tulee ottaa. Voitoista voi toki iloita riemurinnoin, miksei pitkäänkin, mutta ei sellaista urheilutappiota ole olemassakaan, josta aikuisen penkkiurheilijan kannattaisi masentua paria tuntia pitemmäksi ajaksi.
Edes jalkapallo ei ole elämää suurempaa. Ei likimainkaan.
Kun tappion tilastollinen todennäköisyys on joukkuepelissä 50 prosenttia, niin miksi tappiosta pitäisi – edes urheilijan itsensä – perinpohjin järkyttyä.
Jos on parhaansa tehnyt ja kaikkensa antanut, niin kyllähän se riittää. Yhtä lailla divisioona- kuin olympiatasollakin.
Ja kun puhutaan kansainvälisestä tasosta, niin on aika muinaista – ellei suorastaan brutaalia – luokitella epäonnistunut urheilusuoritus jonkinlaiseksi häpeän aiheeksi tai ”petturuudeksi”.
Suomalainen urheilu kaipaa rentoa ja iloista ilmettä takavuosien tosikkomaisuuden ja fanatismin sijaan.
PERTTU HEMMINKI
