Pääkirjoitus: Ristiriitaisuus rikkoo

0

Ukrainan sota jatkuu. Ensimmäisistä järkytyksen, pelon ja hädän tunteista on siirrytty tavallaan jo seuraavaan vaiheeseen. Hätätilanne hätkäyttää, mutta aina jatkuessaan turruttaa.

Suurin osa toivoo, että sota Ukrainassa päättyisi ja ukrainalaiset saisivat maansa takaisin omiin käsiin. Kukaan ei vaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja miten pitkään sota jatkuu. Epätietoisuus ahdistaa, painaa, vie unet tai tuo niihin painajaisia. Mieli hakee rauhoittumista ja vakautta. Moni haluaa toimia ja toimiikin aktiivisesti auttaakseen sodan uhreja.

Helppoa tässä tilanteessa ei ole olla, kun tieto lisää epävarmuutta ja hätää. On kammottavaa katsoa miten tulitus tuhoaa ihmisten koteja. Miten tavalliset ihmiset ovat sodan keskellä ja sen uhreina. Toisaalta sitä ei pidä edes yrittää kokonaan ohittaa. Sotilaat puolin ja toisin ovat sodan uhreja hekin.

Sodan taustakuva on erittäin epäselvä, ja lukuisat kolumnit ja selvitykset pohjimmiltaan vain arvailuja. Kukaan ei voi varmasti ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kukaan ei voi luvata, etteikö sodan uhka voi kohdistua myös meihin. Uhan ajankohtaisuudesta ja laajuudesta voi väitellä vaikka kuinka.

Ahdistusta tai raskasta oloa helpottaa toimiminen. Siksi olemme niin vahvasti osallistumassa apua toimittavien tahojen keräyksiin. Konkreettisimmalta tuntuu apu, jota monet ovat toimittaneet tänne jo tulleille perheille: äideille ja lapsille, joilta on viety kodin turva. Samaan aikaan, surullista kyllä, nostavat jo päätään myös ne äänet, joiden mielestä auttamisessakin on jo jotain tehty väärin. Ei olisi pitänyt lähettää tavaraa, siihen hukutaan rajalla. Ei pitäisi toimia itse, ei matkata hakemaan ihmisiä rajalta, ei sitä eikä tätä…

Ei siihen pitkään mennyt aikaa, kun tulivat vastaan nekin toteamukset, että autettaisiin nyt ensin omia vähävaraisia. Osaan ikävä kyllä jo ennustaa, että tällainen lisääntyy. Omat vaikeudet heijastuvat. Kateus voi purskahtaa ulos arvosteluna, kun toinen ehtii ja pystyy tekemään enemmän. Ei sekään silkkaa pahuutta ole, että viisastellen arvostellaan.

Ikäihmiset ovat sanoneet monet kerrat, että sota ja yhteinen vihollinen pakotti aikanaan suomalaiset puhaltamaan yhteen hiileen. Totuus kuitenkin on, että silloinkin oli heitä, joiden mielestä ” liian paljon, liian vähän”. Kun evakot tulivat, joidenkin oli hyvinkin vaikea kotiaan jakaa.

Eino Leinon sanoin: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk’ ei aina esille loista. ( ote: Hymyilevä Apollo)

Hyvyyttä ja pitkämielisyyttä tarvitaan.

Taina Tukia